Oikeusvaltiokehityksen on katsottu maailmalla pysähtyneen ja kääntyneen taaksepäin eräiden kansainvälisten selvitysten perusteella (World Justice Project, WJP). Arkipäivän havainnot kansainvälisestä uutisvirrasta ehkä tukevat tätä näkemystä. Viittaan tällä vaikkapa Puolan, Unkarin ja räikeimpänä Venäjän ja Valko-Venäjän kehitykseen. Enemmistödemokratian merkitys ja hyöty eivät ole välttämättä kaikille selvä arvolähtökohta.

Voiko demokraattista ja autoritääristä valtiomuotoa analysoida ja vertailla jollain tavalla luopumalla hetkeksi omista vakiintuneista arvoista, mutta vain hetkeksi? Tietyllä tavalla voi, jos esimerkiksi kuvitteellisten valtioiden valtiojärjestystä tarkastellaan ja vertaillaan teoreettisella tasolla. Se edellyttää valtiojärjestyksen ominaispiirteiden yksinkertaistamista tiettyihin oletuksiin. Näin saadaan aikaa teoria, jota voi testata ja jolla voi tuottaa selityksiä todellisuuden tapahtumille ja tulevaisuuden odotuksille.

Näihin ajatuksiin minut innoitti Tieteessä tapahtuu-lehdessä 5/2021 julkaistu Vesa Kanniaisen kirjoitus Venäjän ja Kiinan taloudellisen kehityksen erojen selittämisestä (Yksinvaltiuden kahdet kasvot: Miksi Kiinan ja Venäjän yhteiskunta- ja tulokehitys ovat niin poikkeavat?). Eroja Kanniainen selitti Mancur Olsenin kehittämällä teorialla valtiosäännön tehokkuudesta (Mancur Olson (1993). Dictatorship, Democracy, and Develompent, American Political Science Review 87(3), 567–576.)

Yksi teorian antamista mahdollisuuksista on vertailla erilaisten valtioiden kykyä tuottaa taloudellista hyvinvointia kansalaisilleen. Kansalaisten etu toteutuu teorian mukaan parhaiten sellaisen valtiosäännön avulla, jossa valta vaihtuu säännöllisesti kilpaillen äänestäjien enemmistöstä, enemmistön päättäessä tulonjaosta ja verotuksesta sekä hallitessa tiettyä kansatalouden osaa. Itsevaltaisessa järjestelmässä kansan etu yleensä ei tule otettua huomioon, koska hallitsija keskittyy oman ja lähipiirin hyvinvoinnin kasvattamiseen eikä hallinto luo kansalle kannustimia taloudellisen hyvinvoinnin kehittämiseen.

Itsenäni puhutteli eniten demokraattisen ja autoritäärisen valtiosäännön periaatteellisen eron paikantaminen yksinkertaisesti vallan pysyvyyteen ja sen vaihtumisen mekanismiin ja kannustimiin luoda hyvinvointia edistäviä järjestelmiä. Päätelmänä oli, että yleisesti parjattua ”enemmistön diktatuuria” ei ole olemassa enemmistödemokratiassa. Toisaalta tietyissä tilanteissa diktatuurikin voisi toimia jollain tavoin kansan edun mukaisesti, jos diktatuurin hallinto voisi olla turvattu eikä sen tarvitsisi turvautua väkivaltaan asemansa turvaamiseksi. Sellaiseksi Kanniainen ounastelee Kiinaa ainakin vertailussa Venäjään.

Tämä kirjoitukseni on tarkoitettu viestiksi niille, jotka ehkä epäilevät länsimaiseksi kuvaillun valtiojärjestyksemme järkevyyttä ja oikeutusta tai tuskailevat päätöksenteon hitautta ja haikailevat keskitettyä yksinvaltaista järjestelmää tai jopa anarkiaa. Ehkä teoriaa voisi käyttää myös valtiosääntöoikeuden teorian ja periaatteiden kirkastamisessa ja kehittämisessä.

Kristian Siikavirta