Vastaus riippuu – ärsyttävää kyllä – näkökulmasta ja taustaoletuksista.

Työpäivä on ohi ja olen lähdössä kotiin, kun puhelimeni soi. Numero on tuntematon, mutta vastaan silti. Soittaja kysyy, onko minulla se ja se auto. Vastaan myöntävästi. Soittaja kertoo, että autoni on Vaasan keskustassa takaluukku auki ja täynnä lunta. (Miksi? Se on tässä sivuseikka. Tapahtumalle on arkinen selitys. Tieto auton sijainnista ja avoimesta takaluukusta tuli kuitenkin minulle yllätyksenä.) ”Haluatko, että suljen luukun”, hän kysyy ja jatkaa, että voisi ensin pyyhkäistä lumet pois tavaratilasta. Kiitän tuhannesti. Soittaja, satunnainen ohikulkija kertoo selvittäneensä rekisterinumeron perusteella, että olen auton omistaja. ”Puhelinnumerosi sain numerotiedustelusta”, hän lisää. Uskoni ihmisen hyvyyteen, välittämiseen ja viitseliäisyyteen on vahvistunut.

Tähän tapaukseen sisältyy ainakin kaksi tärkeää asiaa: se, että auki jäänyt takaluukku suljettiin ja että maailmassa on hyvyyttä – ei välttämättä tässä järjestyksessä.

Riippuu hetkestä ja tilanteesta, mitä pidämme tärkeänä. Harvoin jos koskaan kykenemme tarkastelemaan elämämme tärkeysjärjestystä yleiseltä kannalta ja ”ulkopuolisen silmin”. Lisäksi se, mikä on tärkeää yksilölle, ei ole sitä välttämättä erilaisille yhteisöille tai instituutioille. Seuraavassa keskityn yksilön näkökulmaan.

Yleensä tarkastelemme elämäämme seuraavilla, mahdollisesti päällekkäisillä tavoilla:

1. vallitsevan tunteen tai mielialan tai parhaillaan suorittamaamme tehtävään liittyvien vaatimusten mukaan
2. toiveittemme ja pelkojemme sekä odotustemme ja suunnitelmiemme mukaan.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa suuntaudumme juuri päällä olevan tilanteeseen. Toisessa vaihtoehdossa tähyämme tulevaisuuteen. Helposti myös oletamme, että elämämme jatkuu vielä pitkään. Spinoza jopa väitti, että tunnemme ja koemme olevamme ikuisia.

Toisaalta jokin menneisyyteen liittyvä asia tai tapahtuma saattaa ohjata ja jopa kahlehtia ajatteluamme. Näin menneisyyskin voi vaikuttaa ratkaisevasti siihen, mitä pidämme tärkeänä.

Miten tahansa suuntaudummekaan, saatamme kuitenkin ymmärtää tämän: vaikka vallitsevassa tilanteessa jokin erityinen asia tuntuu tärkeältä, toisessa tilanteessa ja elämää laajemmin tarkasteltaessa tuo sama asia voi olla pikku juttu.

On helpompi tunnistaa eri tilanteissa tärkeitä asioita kuin elämän tärkeintä asiaa. Pohjimmaltaan tämä johtuu siitä, että elämän tärkeysjärjestyksen laatiminen perustuu arvoihin ja normeihin. Elämän tärkeysjärjestyksen laatimista koskee siksi Humen laki. Sen mukaan siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä sitä, miten niiden pitäisi olla. Toisaalta elämänarvojen määrittäminen ja tärkeysjärjestykseen laittaminen eivät voi olla riippumattomia niistä konkreettisista tilanteista, rooleista ja tehtävistä, joita meillä oikeasti on. Arvojemme tulee siis liittyä todellisuuteen, sillä muuten ne ovat merkityksettömiä. Kant vahvisti tämän sanomalla, että pitäminen edellyttää kykenemistä.

Elämän tärkeysjärjestyksen laatiminen on vaikeaa myös, koska vasta elämämme lopussa saatamme nähdä ja ymmärtää, mitä elämämme on (ollut) kokonaisuudessaan. Tämän blogin otsikkokysymyksen pointtina voidaan siksi pitää sitä, että se auttaa suhteellistamaan yksittäisissä tapauksissa ja tilanteissa tärkeinä pitämiämme asioita. Tärkeää ei ole niinkään otsikon kysymykseen vastaaminen kuin tuon kysymyksen avulla tapahtuva asioiden suhteellistaminen ja merkityksen arviointi laajemmassa katsannossa.

Se, mitä pidämme tärkeänä, riippuu siis siitä, mikä virittää tai värittää näkökulmaamme. Asiaan vaikuttaa myös se, kuinka kauas ajallinen horisonttimme ulottuu.

Katsotko nyt maailmaa työn, opiskelun, perheen, ystävien, harrastuksen, terveyden tai sairauden näkökulmasta, vai aivan muulta kantilta? Voimme yrittää tarkastella elämäämme myös useammasta näkökulmasta yhtä aikaa, esimerkiksi eri rooliemme ja intressiemme kautta.

Olisiko kuitenkin olemassa jokin perustava ja kaikki muut näkökulmat ylittävät katsantokanta, joka avaisi viimekätisen vastauksen elämän tarkoitukseen ja arvokysymyksiimme? Joku voisi ehdottaa, että perimmäiset arvot tunnistetaan kuoleman läheisyydessä – siis silloin, kun kaikesta on pian luovuttava. Tälle ehdotukselle sukua on Martin Heideggerin käsitys, jonka mukaan ihminen on kohti kuolemaansa (Sein zum Tode).

Terhokodin johtaja Juha Hänninen kertoo, ettei juuri kukaan kuoleva halua keskustella työelämästään. ”Vaikka täällä on ollut akateemikkoja ja professoreja, tällaisia ihmisiä, jotka ovat tehneet merkittävän työuran, he haluavatkin puhua harrastuksistaan, perheestään, maailmankatsomuksestaan ja peloistaan” (Helsingin Sanomat 24.4.2014).

Saattohoidossa olevien arvoista ei kuitenkaan ehkä pidä tehdä yleisiä päätelmiä, koska heidän tilanteensa on niin erityinen ja odotushorisonttinsa lyhyt. Voidaan siis olettaa, että arvomme riippuvat olennaisesti siitä, kuinka pitkä odotushorisonttimme on. Joku voisi lisätä, että koskaan ei tiedä, onko aikaa paljon vai vähän. Tähän liittyy vanha sanonta ”jos Luoja suo”.

Vanhan ohjeen mukaan pitäisi elää niin kuin tämä päivä olisi viimeinen. Se ohjaa meitä asettamaan elämänarvomme lyhyen ja lopullisen odotushorisontin mukaan. Toisaalta tunnetaan kehotus tarkastella elämää sub specie aeternitatis, ikuisuuden näkökulmasta – siis muusta kuin kvartaalitalouden näkökulmasta. Sitovuuden ja peruuttamattomuuden ajatukset yhdistävät näitä elämänohjeita.

Alussa sanoin, että vastaus kysymykseen, mikä elämässä on tärkeintä, riippuu näkökulmasta ja taustaoletuksista. Kysymykseen ei siis ole vain yhtä vastausta, vaan niitä on monta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki vastaukset olisivat yhtä hyviä ja oikeita. Näkökulmamme voi nimittäin olla liian kapea ja oletuksemme virheellisiä.