Pari vuotta sitten paikallisen sanomalehden toimittaja haastatteli minua siitä, miksi niin monet hanskat katoavat. Vitsikkään kysymyksen taustalla on laaja talteen ja piiloon laittamisen sekä unohtamisen ja pudottamisen vyyhti.

Unohtamista voisi kai sanoa henkiseksi pudottamiseksi ja pudottamista ruumiillistuneeksi unohtamiseksi.

Unohtaminen koskee tavallisesti yksittäisiä ja helposti kuvailtavia asioita, kuten hanskoja, tapaamisia ja salasanoja. Filosofit ovat kuitenkin puhuneet myös olemisen unohtuneisuudesta. Mitä se on? Jotta tämä kirkastuisi, esittelen lyhyesti Martin Heideggerin (1889–1976) ajattelua.

Heidegger kehitti hermeneuttista eli ymmärryksen edellytyksiä ja luonnetta tutkivaa fenomenologiaa. Sitä sanotaan tietoisuuden, tajunnan ja kokemuksen filosofiaksi.

Yksi Heideggerin tärkeimmistä oivalluksista oli, että tulkitseminen ei ole koskaan edellytyksetöntä, vaan pohjautuu aina tulkitsijan ”hermeneuttiseen tilanteeseen”. Sellainen muodostuu ”edeltä hallussa olevasta”, ”ennakkonäkymästä” ja ”esikäsityksestä”. Niiden pohjalta tulkitsija etenee tulkinnassaan erityiseen suuntaan. ”Edeltä hallussa olevaa” ovat tulkitsijan tuntemat käsitteet, käsitystavat ja käytännöt.

Heideggerin mukaan ymmärryksen lähtökohtana on arkipäiväinen tekemisissä oleminen jonkin kanssa. Tätä ”jotain” ei kuitenkaan pidä oikopäätä pitää oliona, koska silloin päädyttäisiin esineellistämään todellisuus. Samalla laiminlyötäisiin se, että olemisella on monta merkitystä. Heidegger esitti arvoituksellisesti, että ihminen on unohtanut olemisen keskittyessään vain olioihin.

Heideggerin mukaan on tapahduttava jotakin odottamatonta, jotta ihminen törmäisi maailmaan sen pelkkänä esilläolevuutena (Vorhandenheit). Esimerkiksi vasta silloin, kun välittömästi käsillä oleva (Zuhanden) käyttöesine osoittautuu rikkinäiseksi, se tulee esiin huomaamattomuudestaan ja herättää huomiota. Vasta rikkoutunut vasara osoittaa, mikä vasara on.

Heidegger väittää, että arjessa ihminen unohtaa olemisen. Ihminen on, mutta ei ole olemassa eli eksistoi. Hän unohtaa olevansa olemassa ja ottaa asiat käsillä olevina, mutta ei ajattele niitä esillä olevina (Oleminen ja aika § 68 a, b). Tällainen puhe tuo mieleen mindfulness-harjoitukset ja zenbuddhalaisuuden.

Jo ennen Heideggeria ”olemisen unohtuneisuudesta” puhui Kierkegaard (1813–1855). Tämä ylisti Sokratesta eksistoivaksi ajattelijaksi, joka ei unohtanut, mitä eksistoiminen merkitsee (Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus II, ii, 2).

Heideggerin mukaan täydellisimmin kadoksissa on sen olevan oleminen, joka tiedostaa ja ymmärtää olevansa olemassa. Ihminen on nähtävästi ainoa oleva, joka tietää olevansa olemassa. Jos oleminen onkin ongelmatonta hiekanjyville ja muurahaisille, se ei ole sitä ihmiselle.

Olemassaolo on siis inhimillinen ongelma. Se on ihmisen kysymys, sillä ainoastaan ihminen tiedostaa olevansa ”heitetty olemassaoloon”. Ryhtyessään määrittelemään omaa suhdettaan olemiseen ja pyrkiessään etsimään vastausta kysymykseen olemisen mielestä ja merkityksestä, ihminen lähtee liikkeelle aina jostain näkökulmasta. Olemisen ymmärtäminen riippuu siis aina siitä, mitä jo ymmärretään. Tätä Heidegger korosti.

Miten sitten on selitettävissä, että oleminen on hukassa juuri ihmiseltä, joka saattaa olla ainut olento koko maailmankaikkeudessa, joka tiedostaa olevansa olemassa? Tämä johtuu Heideggerin mielestä ennen muuta siitä, että ei ole tehty eroa olemisen eri merkitysten välillä.

Väittäessään ”olevansa olemassa” Descartes ei tullut ajatelleeksi, mitä hän itse asiassa tarkoittaa olemassaololla. Väittäessään löytäneensä ”puhtaan transsendentaalisen minän” käsitteestä fenomenologisen tieteenharjoituksen edellytyksettömän ja puolueettoman lähtökohdan Edmund Husserl ei puolestaan problematisoinut, mitä hän tarkoittaa tällä edellytyksettömällä tietoteoreettisella subjektilla ja sen olemassaololla.

Jotta päästäisiin eteenpäin, pitää Heideggerin mukaan erottaa seuraavat olemisen merkitykset:

1. Huomaamattomiksi jäävien, tuttujen käyttöesineiden oleminen eli käsillä oleminen (Zuhandenheit)
2. Esineellistettyjen, objektivoitujen ja pysyvästi läsnä olevien olioiden oleminen eli esillä oleminen (Vorhandenheit)
3. Ihmisen oleminen eli eksistenssi (Existenz).

Heideggerin mukaan maailma on ensisijaisesti esinemaailma ja työkalujen maailma. Ihminen käyttää sitä, mutta silloin maailma ei välttämättä näyttäydy hänelle minkäänlaisena. Ihminen unohtaa myös itsensä esineeksi esineiden joukkoon.

Sattuvassa tilanteessa maailma voi kuitenkin paljastua ihmiselle esillä olevana ja ihminen voi paljastua itselleen olemassa olevana. Rakastuminen ja läheisen kuolema voivat olla sellaisia tapahtumia. Niissä olemassaoloa koskevan tietoisuuden intensiteetti kasvaa voimakkaasti.

Tietoisuus hanskojen kadottamisesta ei tuo niitä takaisin, mutta tietoisuus omasta olemassaolosta tuo ihmisen takaisin. Sanotaan, että puku tekee miehen. Heidegger lisäisi, että tietoisuus olemassaolosta tekee ihmisen.

Soveltaminen organisaatioihin

Olemme nähneet Heideggerin tarkastelevan ihmistä yksilönä, mutta olisiko edellä esitetyllä annettavaa myös organisaatioille ja muille yhteisöille?

Ensinnäkin on todettava, että vain ihmisyksilöt voivat olla olemassa Heideggerin tarkoittamassa eksistoinnin merkityksessä eli tietoisina omasta olemassaolostaan. Organisaatiot ja muut kollektiivit voivat olla vain ”käsillä” tai ”esillä”.

Edellisessä tapauksessa organisaatioiden toiminta on konemaista ja reflektoimatonta. Sitä voisi heijastella henkilöstön ”olen vain töissä täällä” -asenne. Se edustaisi myös eräänlaista organisaatiota koskevaa olemisen unohtuneisuutta.

”Esillä oleva” organisaatio on puolestaan edennyt pidemmälle. Siihen kuuluu oman toiminnan tietoista ja tarkoituksellista suunnittelua ja arviointia. Tämä tapahtuu luonnollisestikin siten, että ihmiset – johto ja henkilöstö – suunnittelevat ja arvioivat.

Voisi ajatella, että strategian, arvojen, mission ja vision hahmottaminen edustaa organisaation ”esillä olemista”. ”Esillä oleminen” ei tässä yhteydessä viittaa mainontaan tai markkinointiin.

Blogikuvituksena olevan Kirchnerin Jousiampujat-maalauksen innoittamana voidaan nähdä, että joissakin tehtävissä ja tilanteissa ”käsillä oleminen” on kuitenkin parasta, mitä voi olla. Jos jousiampuja alkaa kovasti miettiä joustaan, jousi tulee esillä olevaksi. Silloin tähtäys ja laukaisu eivät välttämättä parane, vaan saattavat pikemmin huonontua. Rento ja rutinoitu, liikoja ajattelematon toiminta voi olla parasta – luonnollisestikin sillä ehdolla, että jousi on ehjä ja ampujalle tuttu.

Samoin organisaatioiden toiminnalle voi olla eduksi, että käsillä on paljon hyviä ja toimivia rutiineja, joita ei tarvitse koko ajan ajatella ja korjata. Silloin kun korjattavaa ilmenee, organisaatiossa tarvitaan niitä, jotka tuovat muutostarpeet esille.