Olemme tottuneet ajattelemaan, että ihmiset tekevät valintoja tarpeidensa, tapojensa ja arvojensa pohjalta. Rehellinen ihminen toimii rehellisesti. Vastuullinen ihminen kantaa vastuunsa. Arki on kuitenkin mutkikkaampaa. Sama ihminen voi toimia eri tilanteissa eri tavoin ja silti olla johdonmukainen omissa silmissään.
Minkä varaan siis rakentuvat tekemämme valinnat? Tähän kysymykseen voidaan hahmotella pelkistetty mutta hyödyllinen kehikko: valintojamme muovaavat karkeasti ottaen kaksi erilaista tekijätyyppiä.
Kaksi tekijätyyppiä
1. Pitkäaikaiset, sisäiset tekijät
Ensimmäinen tekijätyyppi on suhteellisen pysyvä. Kyse on tottumuksista, arvoista ja asenteista, jotka ovat muotoutuneet vuosien, ellei vuosikymmenten, kuluessa. Ne muodostavat sisäisen kompassin, jonka suuntaa emme tavallisesti edes huomaa, koska se on niin syvälle juurtunut.
Nämä tekijät ovat luonteeltaan sisäisiä: ne eivät synny tilanteen paineesta vaan henkilön omasta historiasta, kasvatuksesta, kokemuksista ja maailmankuvasta. Ihminen, joka arvostaa rehellisyyttä, kantaa tuon arvon mukanaan myös silloin, kun kukaan ei katso.
2. Lyhytaikaiset, ulkoiset tekijät
Toinen tekijätyyppi on luonteeltaan tilannekohtainen. Se vaihtelee tapauksen ja olosuhteiden mukaan ja voi vaikuttaa voimakkaastikin siihen, miten toimimme, vaikka arvomme pysyisivät muuttumattomina. Näihin tekijöihin kuuluvat esimerkiksi:
- fyysinen ja henkinen vointi
- kiire ja aikapula
- taloudellinen tilanne ja paine
- muiden ihmisten läsnäolo tai osallisuus
- viimeaikaiset uutiset ja tapahtumat, jotka muokkaavat sitä, mikä tuntuu tärkeältä ja kiireelliseltä.
Viimeinen kohta on erityisen kiinnostava: maailman tapahtumat – vaikkapa sota kaukana Suomesta – voivat vaikuttaa siihen, mitä pidämme välttämättömänä tai moraalisesti pakottavana. Tämä on vahva väite ihmismielen alttiudesta ympäristön vaikutukselle.
Missä jännite piilee?
Nämä kaksi tekijätyyppiä – sisäiset ja ulkoiset – eivät ainoastaan selitä käytöstä, vaan ne myös asettuvat keskinäiseen jännitteeseen. Pitkäaikaiset arvot antavat vaikutelman siitä, että valinnat olisivat johdonmukaisia ja periaatteellisia. Tilannetekijät, kuten kiire, taloudelliset paineet ja yleinen ilmapiiri, voivat kuitenkin toistuvasti ohittaa tai suhteellistaa noita arvoja.
Kyse on siitä, keitä olemme ja mitä teemme – ja näiden välinen kuilu voi olla suuri.
Ihminen, jolla on hyvät arvot, voi silti toimia huonosti paineen alla, ja päinvastoin: tilanteen sanelemat olosuhteet voivat saada ihmisen toimimaan paremmin kuin hänen ”luonnollinen” taipumuksensa antaisi odottaaa.
Minkä ongelman tämä ratkaisee, jos mikään?
Tämä kaksijakoinen kehikko ei ole vain teoreettinen. Se vastaa hyvin käytännölliseen kysymykseen: Miten voimme oikeudenmukaisesti arvioida ihmisten tekoja ja valintoja, kun olosuhteet, jotka niihin vaikuttivat, ovat niin vaihtelevia?
Jos arvioimme toisen ihmisen tekoja pelkästään hänen arvojensa perusteella, yksinkertaistamme tai idealisoimme tilannetta. Arviomme jää väistämättä puutteelliseksi, ellei se huomioi myös tilanteen luomia paineita ja rajoitteita.
Tämä ei tarkoita, että yksilön vastuu häviää. Se tarkoittaa, että vastuu on sijoitettava oikein: sekä yksilölle että niille rakenteille, jotka tuottavat tilanteita, joissa hyvät arvot eivät yksin riitä.
Mitä kehikosta puuttuu?
Edellä hahmoteltu kaksijakoinen kehikko on hyödyllinen mutta myös epätäydellinen. On syytä esittää kolme kriittistä huomiota.
1. Jako ei ole aito
Esimerkiksi tunteet ja sosiaalinen identiteetti eivät sovi puhtaasti kumpaankaan ryhmään, pitkäaikaisiin sisäisiin tekijöihin tai lyhytaikaisiin ulkoisiin tekijöihin. Tunteet ovat sisäisiä mutta lyhytaikaisia. Sosiaaliset normit ovat ulkoisia mutta pitkäaikaisia. Kaksijakoisuus yksinkertaistaa, ja yksinkertaistaminen vähentää tarkkuutta.
2. Kaksi tekijää ei ole toisistaan riippumattomia
Tilanteet muovaavat arvoja ajan mittaan, ja arvot puolestaan ohjaavat sitä, mihin tilanteisiin hakeudumme. Ne eivät ole rinnakkaisia syötteitä vaan toisiinsa kietoutuneita voimia. Kehikko esittää ne erillisinä, vaikka ne eivät sitä ole.
3. Konflikti puuttuu
Kehikko kertoo meille, mistä valinnat syntyvät, mutta ei sitä, mitä tapahtuu, kun arvot ja tilanne vetävät eri suuntiin. Juuri tämä on tilanne, jossa kehikon pitäisi olla hyödyllisin, mutta tästä jännitteestä se vaikenee.
Vahvempi teesi
Valintojen moraaliset ja käytännölliset arvioinnit menevät harhaan, jos arvoja ja tilannepaineita tarkastellaan toisistaan irrallisina. Arvioinnit epäonnistuvat myös silloin, jos nämä kaksi sulautetaan toisiinsa niin, että niiden ero katoaa.
Kestävä tapa ymmärtää valintoja edellyttää, että sekä arvot että tilannepaineet pidetään yhtä aikaa näkyvissä. Se edellyttää myös sitä, että niiden keskinäinen painoarvo harkitaan aina tapauksen mukaan. Lisäksi on hyväksyttävä, että näiden tekijöiden välinen raja ei ole yksiselitteinen vaan itsessään kiistanalainen.
Kolme konkreettista parannusta
1. Tarvitaan konfliktimalli – ei pelkkää luokittelua
Edellä esitetty kehikko kuvaa arvojen ja tilannetekijöiden roolin, mutta ei selitä, mitä tapahtuu silloin, kun nämä kaksi ohjaavat eri suuntiin. Jotta kehikosta tulisi teoreettisesti vahvempi ja empiirisesti testattava, se tarvitsee mekanismin, joka kuvaa juuri tätä jännitettä.
Jo yksinkertainen alustava hierarkia tekee kehikosta terävämmän. Voidaan väittää esimerkiksi, että
- matalassa paineessa arvot hallitsevat
kun taas
- korkeassa paineessa tilanne hallitsee.
Tämä on väite, jota voidaan tutkia, kyseenalaistaa ja tarkentaa. Siksi se on hyödyllinen lähtökohta.
2. Tilannetekijöille tarvitaan selkeä kynnys
Edellä annettu esimerkkilista – kiire, taloudelliset paineet, uutiset – on havainnollistava, mutta vaikuttaa satunnaiselta. Kehikon uskottavuus vahvistuisi, jos se määrittelisi periaatteen, jonka perusteella jokin tekijä ylipäätään on tilanteessa merkittävä.
Eräs lupaava määritelmä on seuraava:
Tilannetekijät muuttavat arvojen mukaisen toiminnan koettuja hyötyjä ja kustannuksia ilman että itse arvot muuttuvat.
Tämä arvojen ja tilannetekijöiden välinen rajanveto on väistämättä kiistanalainen, mutta juuri siksi se on hedelmällinen lähtökohta teoreettiselle kehittämiselle.
3. Normatiiviset seuraukset on ilmaistava selkeästi
Kehikosta tulee varsinainen argumentti vasta silloin, kun se sitoutuu johonkin normatiiviseen väitteeseen: vastuuseen, arviointiin tai toimintaa koskevaan mielipiteeseen.
Vahvin ja puolustettavin muotoilu voisi kuulua siten seuraavasti:
Jos tilannetekijät ovat niin voimakkaita kuin kehikko vihjaa, on järjestelmällisesti epäoikeudenmukaista arvioida ihmisen valintoja pelkästään hänen arvojensa perusteella. Mikä tahansa eettinen tai institutionaalinen viitekehys, joka tekee niin, on rakenteellisesti puutteellinen.
Tämä ei ole pelkkä sivuhuomio vaan väite, jolla on todellisia seurauksia. Siksi sen tulee olla kehikon selkeä johtopäätös, ei vain epäsuora vihjaus.
Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?
Jos hyväksymme ajatuksen, että tilanne voi saada henkilön toimimaan arvojensa vastaisesti, joudumme epämukavan mutta tärkeän johtopäätöksen äärelle: arvokasvatus yksin ei riitä. Arvojen vahvistaminen kohdistuu yksilöön, mutta ongelma ei synny yksilössä vaan siinä ympäristössä, jossa valinnat tehdään. Siksi tarvitaan myös rakenteiden ja käytäntöjen muuttamista – niitä tekijöitä, jotka määrittävät, millaisia valintoja ihmisten on ylipäätään mahdollista ja realistista tehdä.
Kasvattajien, instituutioiden ja yhteiskuntien, jotka pyrkivät edistämään hyviä valintoja, on siirrettävä huomionsa yksilön luonteen arvioinnista kohti tilannetekijöiden systemaattista tarkastelua. On kysyttävä: millaisissa olosuhteissa ihmiset tekevät päätöksiä, millaisia houkutuksia ja kannustimia he kohtaavat, mitä pidetään kiireellisenä ja minkä kustannuksella. Kun näitä rakenteita muutetaan, ei yksilön vastuu katoa. Pikemminkin se sijoittuu oikeaan kontekstiin: vastuuta kantavat sekä ihmiset että järjestelmät, jotka muokkaavat heidän valinnanmahdollisuuksiaan.
Tämä merkitsee pientä mutta ratkaisevaa siirtymää. Se vie huomion pois pelkästä yksilön syyllistämisestä kohti järjestelmän rakenteellista ymmärtämistä – siihen, miten ympäristöt luovat, rajoittavat tai mahdollistavat eettisesti parempia valintoja. Tällaiset valinnat voivat liittyä esimerkiksi vihreään siirtymään, kasvispainotteiseen ruokavalioon tai lentämisen vähentämiseen. Muutos ei ehkä ole dramaattinen, mutta sen seuraukset voivat olla merkittäviä: kun huomio kohdistuu siihen, missä olosuhteissa valintoja tehdään, myös muutosvoima – sekä teot että rakenteet – voidaan suunnata sinne, missä se on tehokkainta.
Palataan lopuksi Oppenheimeriin
Hän ei hylännyt arvojaan Manhattan-projektin aikana — ne olivat olemassa ennen sitä, sen aikana ja sen jälkeen. Silti tilanne ohitti ne: sota, institutionaalinen paine, isänmaallinen velvollisuudentunne ja tieteen oma sisäinen logiikka muodostivat yhdessä voiman, joka vei häntä mukanaan.
On helppo sanoa, että rakenteet olisi pitänyt muuttaa. Juuri siinä piilee ihmiselämän pirullinen todellisuus: rakenteet eivät aina ole muutettavissa, ainakaan silloin, kun niiden muuttaminen olisi kaikkein tärkeintä. Manhattan-projektista ei olisi voinut astua sivuun ilman hintaa. Toinen maailmansota ei ollut tilanne, jossa yksilö olisi voinut helposti sanoa ei. Oppenheimer ei ollut moraalisesti heikko – hän oli moraalisesti ansassa.
Oppenheimerin Bhagavad Gita -lainaus ei ollut tekosyy. Se oli todiste siitä, että arvot jäävät elämään raskaana omantunnon äänenä myös silloin, kun tilanne on pakottanut toimimaan niiden vastaisesti.
Siksi tarvitaan molempia: rakenteiden muuttamista siellä, missä se on mahdollista ja siinä määrin kuin mahdollista, ja samalla nöyryyttä sen tosiasian edessä, että osa ihmiselämän eettisistä solmuista ei aukea.
