Filosofiassa mielen ja ruumiin erottelun lisäksi on vedottu toiseen perusjakoon: luontoon ja kulttuuriin. Tämä erottelu on keskeistä siinä, mitä Bruno Latour (1993) kutsuu modernin ”perustuslaiksi”.
Sen mukaan luonto on olemassa ihmisestä riippumatta, kun taas kulttuuri on sitä, mikä muotoutuu ihmisen toiminnan, kielen ja symbolisten järjestelmien kautta. Valistuksen ajoista lähtien tämä vastakkainasettelu on tukenut sekä tieteellisen objektiivisuuden ihannetta että humanistista vapautta ja luovuutta, erottaen luonnollisen keinotekoisesta.
Dualismin haasteet
Viime vuosikymmeninä tämän kaksijaon pysyvyys on joutunut kriittisen tarkastelun kohteeksi. Sitä haastetaan erityisesti kahdelta suunnalta.
Ensimmäinen haaste tulee monismin eli ykseysajattelun eri muodoista. Fysikalismi ja tieteellinen naturalismi väittävät, että kaikki ilmiöt voidaan lopulta selittää fysikaalisin termein: kulttuuri on vain luonnon sisäistä, emergenttiä kompleksisuutta. Toisaalta kieleen ja merkityksenantoon painottuvat teoriat korostavat, että ”luonto” on itsessään kulttuurinen konstruktio, joka muotoutuu historiallisesti määräytyneiden tapojen kautta esittää ja jäsentää maailmaa. Molemmat näkemykset purkavat dualismin – ensimmäinen sulauttamalla kulttuurin luontoon, toinen luonnon kulttuuriin.
Toinen haaste nousee pluralismista, joka ei pyri yhdistämään eikä erottamaan jyrkästi, vaan moninkertaistaa luonnon ja kulttuurin välisiä yhteyksiä ja risteämiä. Pluralistisesta näkökulmasta nämä eivät ole vastakohtia, vaan toisiinsa kietoutuvia napoja jatkuvassa vuorovaikutuksessa ja muutoksessa.
Ihmisyhteiskunnat ovat itsessään ekologisia järjestelmiä, jotka ovat osa laajempia biofysikaalisia verkostoja. Tämä keskinäisriippuvuus näkyy monin tavoin. Esimerkiksi ilmastonmuutoksessa ihmisen toiminta muokkaa ilmakehää, ja ilmastolliset muutokset puolestaan vaikuttavat maatalouteen, talouteen ja sosiaaliseen elämään. Samankaltaisia yhteyksiä ilmenee myös luonnon monimuotoisuuden köyhtymisessä, ympäristömyrkkyjen kertymisessä ravintoketjuihin sekä eläimistä ihmisiin tarttuvien tautien leviämisessä. Filosofit ja antropologit, kuten Bruno Latour, Philippe Descola ja Donna Haraway, kuvaavat maailmaa hybridien ja verkostojen kokonaisuutena – jatkuvana aineellisen ja symbolisen vaihdon prosessina, jossa ihmiset ja ei-ihmiset muovaavat toisiaan.
Bioteknologian aikakauden jännitteet
Vaikka filosofiset ja tieteelliset suuntaukset ovat johdonmukaisesti purkaneet tätä kahtiajakoa, luonnon ja kulttuurin kategoriat ovat silti pysyneet elinvoimaisina. Ne jäsentävät ajattelua eri tieteenaloilla ja kehystävät eettisiä ja poliittisia keskusteluja.
Nykyaikainen bioteknologia – erityisesti synteettinen biologia ja geenimuuntelu – tekee tästä käsitteellisestä jännitteestä aiempaa konkreettisemman. Jos kulttuuri on sitä, mitä ihmiset muokkaavat, ja luonto sitä, mikä on olemassa ihmisestä riippumatta, bioteknologia kyseenalaistaa niiden välisen rajan radikaalisti. Geeneistä ja ekosysteemeistä tulee suunnittelun kohteita, ja ”luonnollinen” muuttuu tarkoitukselliseksi tuotteeksi. Esimerkiksi geenimuuntelun avulla voidaan pyrkiä vahvistamaan lajien sopeutumiskykyä ilmastonmuutokseen tai kehittää muuntogeenisiä kasveja, joista valmistetaan biopolttoaineita fossiilisten polttoaineiden korvaajiksi. Tällaisissa tapauksissa ihminen ei ainoastaan hyödynnä luontoa vaan aktiivisesti uudelleen suunnittelee biologisia prosesseja omiin tarkoituksiinsa.
Bioteknologian kehitys osoittaa yhä selvemmin, että inhimillinen suunnittelu ulottuu jo elämän perusrakenteisiin. Tämä haastaa sovittamaan yhteen teknologisen kehityksen ja ekologisen eheyden vaatimukset. Kun biologinen monimuotoisuus – kestävyyden perusta – kietoutuu yhä tiiviimmin ihmisen toimintaan, on pohdittava uudelleen, millä ehdoilla teknologista kehitystä ja elollisen luonnon monimuotoisuutta voidaan edistää samanaikaisesti.
Kun elämästä itsestään tulee muokkauksen kohde, perinteinen luonto–kulttuuri-dualismi ei enää riitä kuvaamaan todellisuutta. Luonnon ja kulttuurin erottelu on silti monissa yhteyksissä perusteltu tapa jäsentää maailmaa, mutta bioteknologian kaltaiset ilmiöt asettuvat tuon erottelun välimaastoon. Juuri tämä haastaa meidät ajattelemaan dualismia uudelleen.
