Pääministeri Petteri Orpon lausunto siitä, että Suomen tulisi pyytää saamelaisilta anteeksi, on historiallinen. Ei siksi, että sana olisi harvinainen, vaan siksi, että virallinen Suomi ei ole tottunut lausumaan sitä.

Tuore poikkeus on pääministeri Orpon nopea anteeksipyyntö japanilaisille, kiinalaisille ja eteläkorealaisille eräiden suomalaisten kansanedustajien rasistisista eleistä. Pelko kansainvälisen maineen menetyksestä vauhditti reagointia. Sen sijaan kotimaan asioissa, joilla ei ole vastaavaa taloudellista tai ulkopoliittista painoarvoa, anteeksipyyntöä on varaa pohtia kaikessa rauhassa.

Saamelaislausunto annettiin, kun Orpo vastaanotti saamelaisten totuus- ja sovintokomission loppuraportin. Asiakirja paljastaa valtion ja saamelaisten haavoittavan historian ja hahmottaa tien kohti tulevaisuutta, jossa tuo historia tunnustetaan ja ylitetään.

Raportti pysäyttää. Se kokoaa yhteen satojen saamelaisten todistukset ja näyttää, kuinka asuntolakoulujen pakkosuomalaistaminen, kielenkäytön rangaistukset ja kulttuurinen väheksyntä ovat jättäneet jälkiä, jotka elävät yhä.

Komissio muistuttaa: sovinto ei voi alkaa ennen kuin valtio tunnustaa vääryyden ja sen jatkuvan rakenteellisen perinnön.

Mutta mitä anteeksipyyntö merkitsee valtiolta? Kenelle se todella osoitetaan? Onko se rituaali, jolla hallitus siivoaa moraalisia jälkiä, vai alku uudelle suhteelle alkuperäiskansaan?

Valtion katumus – tunne vai sitoumus?

Katumus on yksilöllinen kokemus: kyky tunnistaa oma vastuu ja tuntea moraalinen kipu teon vääryydestä. Yhteisöillä, kuten valtioilla, ei ole tunteita samalla tavoin kuin ihmisillä, mutta ne voivat ilmaista katumusta symbolisesti ja institutionaalisesti. Kun valtio katuu, se tekee sen edustajiensa ja kansalaistensa kautta: joidenkin sydämissä katumus on todellista, toisten tapauksessa se voi jäädä normatiiviseksi eleeksi.

Kollektiivinen katumus on aina monitahoinen. Sen aitoutta voidaan arvioida vain tekojen kautta: millä tavoin käytäntöjä, lakeja ja rakenteita muutetaan? Siksi anteeksipyyntö ei ole pelkkä tunne, vaan moraalinen sitoumus – lupaus oppia menneisyydestä ja toimia toisin tulevaisuudessa.

Sanat ja teot

Orpo ehdottaa, että kaikki eduskuntapuolueet osallistuvat anteeksipyynnön valmisteluun, jotta ele olisi laaja-alainen ja arvokas. Ajatus on symbolisesti vahva. Totuus- ja sovintokomission puheenjohtaja Hannele Pokka kuitenkin muistuttaa, että todellinen sovinto syntyy teoista, ei pelkistä sanoista. Raportissa on 68 toimenpide-ehdotusta – lainsäädäntöuudistuksista ja maa- ja vesioikeuksista aina saamelaisasioiden koordinaatioyksikön perustamiseen – ja juuri nämä ratkaisevat, voiko eleestä kasvaa todellinen muutos.

Suomi on tässä asiassa jälkijunassa. Norja ja Ruotsi pyysivät saamelaisilta anteeksi jo 1990-luvulla ja ryhtyivät sen jälkeen konkreettisiin sovitustoimiin: vahvistamaan saamenkielistä opetusta, lisäämään neuvotteluvelvoitteita. Vielä vuonna 1998 oikeusministeri Jussi Järventaus totesi, ettei anteeksipyynnölle ole perusteita. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin tuo kanta ei enää kestä. Tieto on lisääntynyt – ja samalla myös vastuu.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko pyysi virallisesti anteeksi saamelaisilta toukokuussa 2025. Arkkipiispa Tapio Luoma sanoi, että kirkko on osaltaan tukenut saamelaisten sulauttamista valtaväestöön ja saamen kielten ja kulttuurin tukahduttamista. Hän myönsi kirkon toimineen tavoilla, jotka ovat saaneet saamelaiset piilottelemaan ja jopa häpeämään omaa kulttuuriaan ja identiteettiään.

Anteeksi, sovitus, hyvitys ja korvaus

Sana ”anteeksi” on alku, ei loppu. Professori Tuomas Forsberg on todennut, että todellinen anteeksipyyntö sisältää tunnustuksen, katumuksen ja hyvityksen. Näistä juuri hyvitys ulottuu pidemmälle kuin pelkkä anteeksipyynnön esittäminen.

• Anteeksipyyntö tunnustaa, että olemme tehneet väärin. Aidossa anteeksipyynnössä on mukana myös katumus – ei vain seurauksista, vaan itse teosta. Valtion esittämä anteeksipyyntö on kuitenkin erityinen moraalinen teko, koska ne, jotka sitä pyytävät, eivät useinkaan ole itse olleet vastuussa menneistä vääryyksistä. Tästä huolimatta anteeksipyyntö ilmaisee nykyhetken yhteisön halun tunnustaa ja ottaa vastuulleen oman jatkuvuutensa historian kanssa. Anteeksipyyntö ei siis tarkoita henkilökohtaista syyllisyyttä, vaan moraalista solidaarisuutta niiden kanssa, joita menneet teot ovat loukanneet. Se on ele, jolla yhteiskunta pyrkii korjaamaan moraalista suhdettaan itseensä ja toisiin – tunnustamaan, että nykyinen yhteisö on rakentunut myös tekojen ja valintojen varaan, jotka olivat vääriä. Näin anteeksipyyntö on sekä menneisyyden tunnustamista että tulevaisuuteen suuntautuva sitoumus toimia toisin
• Sovitus on yhteisöllinen prosessi, jossa rikkoutunut luottamus palautetaan teoilla ja vuoropuhelulla.
• Hyvitys on konkreettinen teko, joka osoittaa, että katumus on totta – esimerkiksi kulttuuristen oikeuksien vahvistaminen tai kielellisten resurssien turvaaminen.
• Korvaus on oikeudellinen käsite: vahingon korjaaminen mitattavalla tavalla, kuten maa-alueiden tai taloudellisten resurssien palauttaminen. Osa saamelaisista poronhoitajista on valittanut YK:n ihmisoikeuskomitealle hakkuiden vuoksi, jotka uhkaavat poronhoidolle elintärkeitä alueita. He vaativat korvauksia katotalvien aiheuttamista porotuhoista sekä jäljellä olevien vanhojen metsien rauhoittamista hakkuilta.

Nämä neljä eivät ole vaihtoehtoja, vaan toistensa ehtoja. Anteeksipyyntö ilman hyvitystä on tyhjä ele; korvaus ilman anteeksipyyntöä on kylmä transaktio. Aito sovinto syntyy, kun moraalinen, psykologinen ja oikeudellinen taso kohtaavat.

Yhteinen tulevaisuus

Suomi on rakentanut hyvinvointinsa myös mailla, joilla oli jo toiset nimet, kielet ja tarinat. Anteeksi pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan kykyä katsoa historiaa rehellisesti ja toimia sen valossa. Se on oppimisen ja yhteisen ihmisyyden muoto.

Jos Suomi todella pyytää saamelaisilta anteeksi, kyse ei ole menneisyyden siivoamisesta, vaan oikeudenmukaisuuden kokeesta: voimmeko oppia kuulemaan toisen ja muuttamaan sen, mitä tiedämme, teoiksi.