Anteeksipyyntö – kun se on aito ja teeskentelemätön – ilmaisee yhtä tai useampaa seuraavista:

• toivetta, että toinen jättäisi huomiotta rikkomuksen tai olisi siitä pahastumatta
• tarvetta päästä eroon syyllisyydestä
• toivetta, että toinen ei olisi vihainen tai että hän ei hylkäisi tai että hän unohtaisi tapahtuneen.

Anteeksipyyntöön liittyvä toive voi siis olla monenlainen. Anteeksianto taas tarkoittaa vastaavanlaista myötämielistä suhtautumista pyytäjää kohtaan.

Saatat ajatella, että anteeksiannon ydin on anteeksipyynnön hyväksymisessä. Tällaiseen hyväksymiseen kuuluu lupaus olla kostamatta ja hautomatta toisesta pahoja ajatuksia. Siihen voi kuulua myös se, että anteeksiantaja ei vaadi rikkojalta korvausta tai hyvitystä.

On kuitenkin olemassa myös anteeksiantoa ilman anteeksipyyntöä. Sellainen anteeksianto voi vaatia paljon aikaa, asian työstämistä itsensä kanssa ja henkistä kypsyyttä.

Anteeksianto tarkoittaa, että luopuu syyttämästä ja torjumasta. Se taas edellyttää, että pystyy päästämään irti vihasta ja katkeruudesta, pettymyksestä, loukkaantumisesta tai muusta kielteisestä tunteesta.

Anteeksianto ei kuitenkaan tarkoita, että hyväksyy sen, mitä toinen on tehnyt. Anteeksiantoon kuuluu itsekunnioituksen säilyttäminen. Siihen kuuluu myös se, että hyväksyy omat tunteensa tapahtunutta kohtaan.

On kuitenkin olemassa myös vääryyksiä, joiden anteeksiantamista ei voi pitää kenenkään velvollisuutena. Niitä ovat esimerkiksi kansanmurhat, mutta myös monet muut kauheudet kuten raiskaukset, kidutukset ja muut hirveät kiusaamiset. Myös oikeudesta antaa anteeksi pitää tällaisissa tapauksissa puhua kuiskaten ja pienin kirjaimin.

Kuulin hiljattain esitelmän, jossa kerrottiin pakolaisille tarjottavasta anteeksiantoterapiasta. Terapian tavoitteena on, että anteeksianto vapauttaisi menneisyyden painolastista ja auttaisi päästämään irti sellaisesta, mikä sitoo ja estää avaamasta ovia tulevaisuuteen.

Voin uskoa, että leppymätön viha ja katkeruus väärintekijöitä kohtaan, olivatpa he kiusaajia, raiskaajia tai murhaajia, kalvaa ihmistä kuin mato. Silti tällainen viha ja katkeruus on paitsi ymmärrettävää, myös jossain mielessä ihan oikein. Voimakas kielteinen tunne vääryyttä ja sen tekijää kohtaan kertoo, ettemme ole zombeja vaan ihmisiä.

Ymmärrämme siis ihmistä, joka kauheaa vääryyttä koettuaan sanoo, ettei kykene antamaan anteeksi. Silti voimme ajatella – kuten anteeksiantoterapiassa – että vääryyttä kokeneen olo paranisi, jos hän kykenisi antamaan anteeksi.

On kuitenkin helpompi sanoa antavansa anteeksi kuin todella tehdä se. Anteeksiantaminen voi siksi vaatia toisen ihmisen, kuten ystävän tai terapeutin, tukea.

On myös mahdollista, ellei todennäköistä, että julmuuden uhri ei enää haluaa olla missään tekemisissä väärintekijän kanssa, vaikka siihen olisikin mahdollisuus. Rikottu ja loukattu voi siis haluta päästää irti menneisyydestä, mutta niin että väärintekijää ei tarvitse enää kohdata.