Pieter Brueghel (1525-1569): Elonkorjaajat (1565)

Kostokuluttamisen oudot kuviot

blog

Kostokuluttaja ampuu itseään jalkaan.

Opin uuden sanan: kostokuluttaminen, englanniksi revenge spending. Vaikka kostokuluttaminen kuulostaa mätäkuun jutulta, kostokuluttaminen on totta, vai onko?

Aiheesta haastateltu Jyväskylän yliopiston professori Terhi-Anna Wilska (HS 27.7.2023) totesi, että kostokuluttamista ei ole juurikaan tutkittu. Empiiristen kysymysten kuten kostokuluttamisen syiden, riippuvuussuhteiden ja yleisyyden lisäksi aihe kaipaa käsitteellistä selvennystä ja nyansointia.

Kostokuluttamisen käsite

Mistä siis puhumme, kun puhumme kostokuluttamisesta? Kenelle ja miten voidaan kostaa kuluttamalla? Entä mihin muihin asenteisiin ja reaktioihin kostokuluttaminen liittyy?

Kostokuluttaminen tarkoittaa sitä, että kuluttamista rajoittavista ohjeista ja määräyksistä ärsyyntynyt kuluttaja toimii ohjeiden vastaisesti. Vaikka rajoitukset ja suositukset olisivat kuinka hyvin perusteltuja ja yleisen edun mukaisia tahansa, ne, joita ohjeet koskevat, voivat pitää niitä tarpeettomina ja oman etunsa vastaisina. Kostokuluttamista motivoi rajoitusten ja auktoriteetin vastaisuus. Tätä alustavaa määritelmää voidaan arvioida, muokata ja tarkentaa seuraavassa esille tulevien näkökohtien perusteella.

Yhteiskunnallinen konteksti ja kostokuluttajat

Forbes-lehden (27.2.2023) mukaan kostokuluttaminen puhuttaa kiinalaisia talouspäättäjiä. Kiinan hallituksen kerrotaan toivovan, että kostokuluttaminen pitäisi maan talouden käynnissä. Jos rajoitusten ja auktoriteetin vastaisuus on kostokuluttamisen keskeinen motiivi, voisi olettaa, että Kiinan hallituksella on kaikki syy suhtautua kostokuluttamiseen varauksella. Kiinalainen talouspolitiikka on kuitenkin hyvin pragmaattista. Kaikki, mikä tukee talouskasvua, on kiinnostavaa ja huomionarvoista maan hallituksen näkökulmasta. Valtio hyötyy, kun kuluttajat purkavat ärtymystään tavalla, joka lisää talouskasvua. Sellainen tapa on parempi kuin mielenosoitukset Taivaallisen rauhan aukiolla.

Kostokuluttaminen näyttäisi kulkevan käsikynkkää katkeruuden ja itsekeskeisyyden kanssa. Helsingin Sanomien jutussa Wilska viittaa myös välinpitämättömyyteen ja hällä väliä -tyyppiseen yolo-asenteeseen (you only live once). Siinä yksilö sivuuttaa muiden ihmisten ja yhteisön tarpeet kylmästi.

Alustavan määritelmän mukaan kostokuluttajat ovat kuluttamista estävistä rajoituksista ärsyyntyneitä kansalaisia. On myös ilmeistä, että kostokuluttaminen on hyvin toimeen tulevien juttu pikemmin kuin niiden, joilla on puutetta kaikesta.

Oikeutetun koston idea

Peruskoulun ala-asteella opettajani opetti, että kostonhalu ei ihmistä kaunista vaan on rumaa ja sopimatonta. Myöhemmin opin, että kosto on arkaaista eikä kuulu sivistyneen ihmisen tunnusmerkkeihin.

Isossa kirjassa kosto varataan Jumalan yksinoikeudeksi (Room. 12:19). Sekulaarissa yhteiskunnassa tämä voidaan ymmärtää niin, että kosto on syytä jättää yksilöä ylemmälle taholle, yhteiskunnalle – jos nyt kostamista ylipäätään pidetään moraalisesti oikeutettuna. Yksilöiden käsissä kosto menisi helposti överiksi ja karkaisi hallitsemattomaan kierteeseen, sillä ihminen ei vihapäissään kykene viileään harkintaan ja erilaisten näkökulmien huomioon ottamiseen.

”Silmä silmästä, hammas hampaasta” on Hammurabin laki, joka kiteyttää paitsi koston ajatuksen myös retributiivisen rangaistuskäsityksen (lat. retribuo: maksaa takaisin): kärsimällä rangaistuksen rikollinen hyvittää eli maksaa uhrille ja yhteisölle takaisin rikoksella aiheettomasti saamansa hyödyn. Rangaistuksen ankaruuden tulee vastata rikkomuksen vakavuutta.

Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta takaisinmaksun ajatus herättää kysymyksiä. Takaisinmaksu on tässä vertauskuva. Menetettyä silmää tai hammasta ei tuo takaisin menetyksen aiheuttajalta puhkottu silmä tai revitty hammas. Jos taas varastaa kahdenkympin setelin, sen voi kyllä maksaa takaisin palauttamalla setelin. Hyvitykseen ei kuitenkaan välttämättä riitä varastetun rahan tai tavaran palauttaminen, vaan moni haluaa lisäksi ”opettaa” eli kurittaa väärintekijää. Sakot ja vankeusrangaistukset ovat Suomessa laillinen tapa kurittaa lainrikkojaa. Näin ollen lainrikkojien saattaminen vastuuseen tarkoittaa, että heitä vaaditaan korvaamaan aiheuttamansa vahingot ja lisäksi määrätään sakot tai vankeutta.

Immanuel Kant piti rangaistusta rikollisen oikeutena: rangaistuksen kärsittyään ja siten rikoksella saamansa aiheettoman edun takaisin maksettuaan rikollinen pääsee takaisin yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi. Sen lisäksi että rangaistuksen ankaruuden tulee olla suhteessa rikoksen vakavuuteen, rangaistuksen tulee olla määrätty lainsäädännön ja asianmukaisen tutkinnan ja oikeuskäsittelyn perusteella. Nämä ehdot täyttävää rangaistusta voidaan pitää yhteiskunnan hallitsemana kostona.

Ajatus, että lain määräämä rangaistus on kosto, ei ole kuitenkaan nyky-Suomessa muodikas. Täällä korostetaan mieluummin sitä, että rangaistukset ehkäisevät rikoksia ja että rikolliset tarvitsevat sosiaalista ja psykologista kuntoutusta voidakseen palata yhteiskuntaan. Koston ajatus voi kuitenkin liittyä näkemyksiin, joissa toivotaan Suomeen ankarampia rangaistuksia.

Oman käden oikeus

Oman käden oikeuteen perustuva kosto on toisen henkilön tai ryhmän rankaisemiseen suuntautuva vihareaktio, joka syntyy vääryyden kokemuksesta. Se, joka kokee tulleensa väärin kohdelluksi, voi haluta kostaa eli maksaa samalla mitalla takaisin väärintekijälle: potut pottuina. Myös toisen henkilön puolesta on mahdollista kostaa. Tällöin kosto ei suoraan motivoidu kostajan itsensä kokemasta vääryydestä.

Oman käden oikeuteen perustuvaa kostoa voidaan sinänsä ymmärtää, mutta ei lain mukaan hyväksyä. Sellaisen koston vaarana on äkkipikainen ja tunnepohjainen ylireagointi. Oman käden oikeuteen perustuva kosto voi olla puutteellinen myös siinä tärkeässä suhteessa, että syytetty ei saa asianmukaista tilaisuutta puolustautua.

Kostokuluttamisen kohteet ja motiivit

Kostokuluttamista voidaan pitää oman käden oikeuden kuvaannollisena erityistapauksena. Kostokuluttaminen on kuvaannollista kostamista, koska se, kenelle kostetaan, ja se, miten kostaminen tapahtuu, jäävät helposti melko symbolisiksi.

Kostokuluttajan mielestä koettu vääryys voi olla esimerkiksi korona-ajan maskipakko ja liikkumisrajoitukset tai muut yksilönvapauksien rajoittamiset. Koettu vääryys voi liittyä myös kuluttamisen vähentämistä koskeviin suosituksiin ja neuvoihin, joita asiantuntijat ja viranomaiset esittävät ilmastonmuutoksen ja luontokadon hillitsemiseksi. Ärtymystä ja kostonhalua voi herättää myös ilmastonmuutoksen ja muiden katastrofien aiheuttama hintojen nousu (CNN 22.4.2022).

Kostokuluttaja ei näe omaa nenäänsä pidemmälle eikä pidä rajoituksia ja suosituksia aiheellisina, vaan kokee oikeuksiaan loukatun verisesti. Koston kohteena ovat poliitikot, viranomaiset ja asiantuntijat, jotka täyttävät lehdet, radion ja television neuvoillaan. Ryhmän sijasta kosto voi kohdistua myös yksittäiseen henkilöön: neuvoja auliisti jakaneeseen naapuriin tai kummin kaimaan, Facebook-kaveriin tai THL:n asiantuntijaan.

Kuluttamalla kostaminen saattaa kohdistua myös suureen yleisöön, joka on lammasmaisen kuuliaisesti kuunnellut asiantuntijoita ja auliisti hyväksynyt rajoitukset. Kostokuluttaja voi kostaa hankkimalla tavaroita ja palveluja, joiden hän olettaa joko herättävän kateutta muissa ihmisissä tai vaikeuttavan heidän asemaansa esimerkiksi kiihtyvän ilmastonmuutoksen myötä.

Motivaatiomudan pohjasyövereistä koston kohteeksi voi valikoitua myös luonto – tuo ilkimys, jonka helmoista koronapandemia sikisi ja jonka väitetään menneen sekaisin ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta. Pandemia, helteet ja tulvat piinaavat ihmisiä. Siksi luonto ansaitsee kostokuluttajan mielestä selkäsaunan: lisää kasvihuonekaasupäästöjä turhien hankintojen, autoilun ja lentämisen myötä. Jos samalla lajikato lisääntyy, aina vain parempi; ällöttävät luontokappaleet sietävätkin kuolla sukupuuttoon.

Ampuu omaan jalkaansa

Kostokuluttaminen on infantilismia ja häikäilemättömyyttä. Sen motivaatioperusta ei ole niinkään järkiperäinen kuin tunnepohjainen. Kostokuluttamisen taustatekijät – suru, viha ja kauna – ovat tyly kolmikko. Kostokuluttajalta jää huomaamatta, että hän ampuu itseään jalkaan – tuhoaa oman hyvinvointinsa edellytyksiä –, tai sitten hän ei vain välitä ja uskoo poistuneensa näyttämöltä ennen kuin luonnonkatastrofien pahimmat vaikutukset iskevät.

Toisenlaista omaan jalkaan ampumista on sellainen kostokuluttaminen, joka motivoituu hintojen noususta. Siinä kärsijä eli se, johon toiminta varsinaisesti osuu, on kuluttaja itse. Hän maksaa tuotteesta tai palvelusta entistä enemmän. ”Minähän ostan, maksoi mitä maksoi”, uhoaa kostokuluttaja. Koston kohde – valtio asiantuntijoineen – vuorostaan hyötyy, vastoin kostajan tarkoitusta, arvonlisäverokertymän kasvusta ja talouden pyörien pyörimisestä. Tähän viittaa muun muassa kiinalainen keskustelu kostokuluttamisesta.

Ylikulutusta arkaaisilla ja teinimäisillä mausteilla

Kostokuluttajan kosto on siinä, että hän toimii rajoitusten, ohjeiden tai neuvojen vastaisesti. Kun koronan vihdoin hellitettyä on mahdollista taas lentää, kostokuluttaja rynnii mannertenväliselle lennolle kuin hieho kevätlaitumelle. Hän ajaa autolla kaikkein lyhyimmätkin matkat ja ostaa kaikenlaista turhaa ja tarpeetonta kahdesta syystä: ensinnäkin koska tekee mieli ja se on mahdollista ja toiseksi koska se on asiantuntijoiden, viranomaisten ja muiden neuvojien ohjeiden vastaista. Tällä teinimäisellä auktoriteettien vastustamisella hän kostaa ikävien rajoitusten esittäjille.

Kaikki rajoitusten poistumisen jälkeen lisääntynyt kuluttaminen ei kuitenkaan motivoidu kostosta, vaan voi yksinkertaisesti johtua patoutuneista kulutustarpeista. Samanlaista toimintaa voi siis harjoittaa ilman kostonhalua, esimerkiksi silkkaa ajattelemattomuuttaan. Toiminnan intentio eli tarkoitus ei välttämättä näy päällepäin.

Kuolemanvietiltä haiskahtaa sellainen kostokuluttaminen, jossa kulutusta motivoi suru tai viha ympäristökatastrofeja, kuten ilmastonmuutosta ja lajikatoa, kohtaan. ”Tuhoutuessani vien muitakin mukanani”, on sairaan mielen haave. ”Tupruttamalla ilmaan lisää kasvihuonekaasuja joudutan ihmiskunnan ja muiden lajien tuhoa.” Tällaisen kostohalun taustalla on ties mitä alitajuista surua, katkeruutta ja itsekorostusta. Suru voi syntyä esimerkiksi ajatuksesta, että hyvät ajat eivät tule enää takaisin.

Yhteenvetona voidaan todeta, että kostokuluttaminen tarkoittaa yksilönoikeuksien ja toimintamahdollisuuksien rajoittamisesta seuranneen suuttumuksen ja mielipahan hyvittämistä niin, että kuluttaja toimii määräysten ja suositusten vastaisesti tahallaan: ”Ähäkutti! Teen juuri niin kuin haluan: ajan isomoottorista nokivasaraa ja lomalla lennän businessluokassa Pattayalle. Toimin siis päinvastoin kuin te besserwisserit halusitte. Nimim. Lihaa ja perunaa.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Viimeisimmät postaukset

Tommi Lehtonen

Tommi Lehtonen - Ajatusyhteys

Kirjoittaja on Vaasan yliopiston vastuullisuus- ja eettisyysjohtaja.