Kosmologit ovat selvittäneet, että maailmankaikkeus on 14 miljardia vuotta vanha. Siitä ajasta maapallo on ollut olemassa kolmasosan, 4,6 miljardia vuotta. Elämä puolestaan syntyi maapallolle neljä miljardia vuotta sitten.

Paleontologit ovat selvittäneet, että dinosauruksia eli 165 miljoonan vuoden ajan. Dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon 65 miljoonaa vuotta sitten. Ihmiset ilmaantuivat vasta paljon, paljon myöhemmin.

Ihminen on isojen ihmisapinoiden heimoon kuuluva nisäkässuku. Suvun arvioidaan olevan 1,5–2,5 miljoonaa vuotta vanha. Nykyihminen kehittyi Afrikassa 300 000 vuotta sitten.

Ihmisen kehityksen käännekohta oli kirjoitustaidon keksiminen. Siitä katsotaan alkaneen historiallisen ajan. Maanviljely, kaupunkien perustaminen ja kirjoitustaidon keksiminen liittyivät toisiinsa.

Vanhimpia kirjoitusjärjestelmiä ovat sumerien nuolenpääkirjoitus ja Egyptin hieroglyfit. Molemmat kehittyivät 3 000-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Kirjallisia kulttuureja on siis ollut yli 4 000 vuoden ajan.

Jos maapallon tähänastinen historia tiivistettäisiin kaksituntiseen elokuvaan, elämää syntyisi ensimmäisen vartin jälkeen. Dinosaurukset esiintyisivät loppuhuipennuksen kohdassa 1 tunti 54–58 minuuttia. Ihmisiä ehdittäisiin hädin tuskin noteerata, sillä he tulevat näyttämölle vasta vihonviimeisellä sekunnilla. Kirjalliset kulttuurit peltoineen ja kaupunkeineen olisivat häviävän pieni välähdys juuri ennen lopputekstejä.

Kun miettii omaa elämäänsä huolineen ja murheineen, maailmanhistoriallisen perspektiivin voisi kuvitella kutistavan monet ongelmat ja kysymykset sivuseikoiksi. Niin ei kuitenkaan käy. Henkilökohtaiset tai muut päivänpolttavat ongelmat, kuten korona, valtion velka ja ilmastonmuutos, eivät häviä tai kutistu, vaikka niitä kuinka kehystäisi historiatiedoilla ja muilla suhteellistavilla näkökohdilla.

Oma napa on lähinnä, eikä ihminen pääse irti omasta näkökulmastaan. Siksi omien ja aikakauden ongelmien kutistuminen ei ole pysyvää, vaan ne paisuvat suhteellistamisyritysten jälkeen saman tien takaisin Himalajan korkuisiksi.

Sitä paitsi suhteellistaminen alkaa helposti ärsyttää keskustelukumppania. Suhteellistaminen tuntuu ongelmien vähättelyltä, ellei jopa kieltämiseltä. Niinpä suhteellistajalle vastataan, että nyt on nyt ja mennyt on mennyttä ja että jokaisella ihmisellä ja sukupolvella on omat ainutkertaiset ongelmansa. Päälle päätteeksi lainataan Veikko Lavia, jonka mukaan jokainen huoli on laulun arvoinen.

Ihminen voi kyllä kuvitella, miltä maailma ja asiat näyttäisivät toisesta näkökulmasta, mutta viime kädessä hän on aina kiinni omassa ajassaan ja tilassaan. Voisipa tätä muuttaa, mutta kun ei voi!

Huolilla ja velvollisuuksilla on siten oma ajanlaskunsa, joka ei kysy eikä seuraa maailmankaikkeuden ikää. Päivittäiset huolet suhteutuvat korkeintaan toisiinsa, ja uusi huoli aloittaa aina uuden aikakauden. Ihmisiässä ehtii huolehtia enemmän kuin tarpeeksi.

Siksipä voidaan sanoa, että ihmiskunnan historia alkoi huolesta. Elämän välttämättömyydet ja katoavaisuus ovat ihmiskunnan perushuolet. Siitä kertoo myös maailman vanhin kirja, Gilgamesh (2000‒1600 eaa.).

Hermeneuttisen eli ymmärryksen edellytyksiä ja luonnetta tutkivan fenomenologian kehittäjä Martin Heidegger (1889–1976) esitti, että ihmisenä oleminen on olemista kuolemaa kohti. Tällaisen olemisen perusvire on juuri huoli.

Heidegger ei tarkoittanut huolella niinkään huolestunutta mielentilaa kuin tapaa, jolla huolehdimme asioista ja toisista ihmisistä. Ihmiselämä tiivistyy huolehtimiseen, ja tuon tihentymän ulkopuolelle jää koko muu maailmankaikkeus.