Resilienssi, tarkemmin sanottuna yhteiskunnallinen resilienssi, on tällä hetkellä poliittisessa keskustelussa pinnalla oleva käsite, josta on tullut erittäin näkyvä myös tieteellisen tutkimuksen piirissä. Vaasan yliopiston uusi Resilienssi-tutkimusalusta on yksi osoitus resilienssi-käsitteen ajankohtaisuudesta ja merkityksen kasvusta. Alustan kuvauksessa kerrotaan, että ”…tutkimusalusta vahvistaa taloudellisen ja yhteiskunnallisen resilienssin sekä kokonaisturvallisuuden ja varautumisen tutkimusta Vaasan yliopistossa.” Mitä resilienssillä oikeastaan tässä kontekstissa tarkoitetaan ja miksi tämä käsite on nyt niin näkyvästi esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa? Entä mikä on oikeuden ja oikeustieteen rooli resilienssikeskustelussa?

Resilienssi on terminä käytössä useilla eri tieteenaloilla, mutta rajoitan tämän tarkastelun vain yhteiskunnallisen resilienssin käsitteeseen. Puhuessani resilienssistä viittaan siis nimenomaan tähän käsitteeseen. Resilienssi-käsite on melko tuore ja sen käyttö on yleistynyt vasta muutamien viime vuosikymmenien aikana (Keck & Sakdapolrak 2013, s. 5–6). Sen määritelmän etsinnässä apuna toimii sille vaihtoehtoinen termi kriisinkestävyys. Yhteiskunnallisessa resilienssissä on kyse yhteiskunnan eri osien – kuten julkisen vallan instituutioiden, talouden ja kansalaisten – kyvystä kestää, sietää ja sopeutua erilaisiin yhteiskuntaan kohdistuviin uhkiin ja kriiseihin (ks. Keck & Sakdapolrak 2013, s. 8). Hyvönen ja muut (2019) ovat tiivistäneet resilienssin määritelmän ytimen kyvyksi selviytyä ja palautua kriiseistä. Kyse on myös selvästi poliittisesta käsitteestä: yhteiskunnan kriisinkestävyyden arviointi on aina poliittinen arviointi. Niinpä resilienssiä käsitteenä on lähestytty myös foucaultilaisella tiedonarkeologisella menetelmällä, selvittäen sen valtamerkityksiä (Bergström 2018, s. 33; Bourbeau 2018). Foucaultilaista menetelmää on soveltanut esimerkiksi Claudia Aradau (2014) ja David Chandler (2014). Tässä kirjoituksessa resilienssin määrittelyyn riittää kuitenkin sen poliittisen luonteen tunnistaminen.

Ainakin suuripiirteisellä resilienssin määritelmällä varustettuna voidaan lähteä vastaamaan toisena alussa esitettyyn kysymykseen: miksi resilienssi on juuri nyt pinnalla oleva käsite? Taustalla on kansainvälisen turvallisuusympäristön muutos Suomessa ja länsimaissa. Kylmän sodan päättymisestä alkanut vakaampi maailmanpoliittinen aikakausi on tullut päätökseen. Suurvaltapolitiikka on tehnyt paluun ja se näkyy rumimmassa muodossaan Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainassa. Hybridivaikuttaminen ja kyberhyökkäykset ovat tulleet haastamaan yhteiskunnan toimintojen turvaamista uudella tavalla ja valtiollinen vakoilu on suurvaltapolitiikan paluun sivutuotteena noussut turvallisuuskeskustelussa jälleen eturiviin. Kaiken tämän ohella ihmiskunta koki uuden pandemian koronaviruksen aiheuttaman covid-19-taudin muodossa 2020-luvun alussa. Resilienssi-käsitteen yleistyminen on poliittisen aikansa tuote: epävakaat ajat tapaavat herättää yhteiskunnan itsereflektioon omasta kriisinkestävyydestään.

Resilienssin ajankohtaisuus ja poliittinen luonne aiheuttavat myös syyn olla tarkkana käsitteen käytössä. Kuten Brunila ja muut (2023, s. 1011–1012) huomauttavat, resilienssi jää keskustelussa usein joksikin epämääräiseksi, tavoittelemisen arvoiseksi hyväksi. Tämä kuvaus voidaan liittää Frändbergin (1996, s. 22–23) tarkoittamaan retoriseen ilmapalloon. Retorinen ilmapallo on käsite, johon on ladattu kaikki hyvänä koettu sisältö. Tämä johtaa käsitteen laajenemiseen sellaisillekin alueille, joille sillä ei välttämättä ole hyvää perustetta soveltua. Vieläkin suurempi uhkakuva on se, että retorisen ilmapallon ominaisuus kasvattaa käsitteen poliittista voimaa ja vaikeuttaa sen kritiikkiä. Tämä on riski, joka voidaan havaita esimerkiksi kansallisen turvallisuuden kohdalla, kun sitä punnitaan suhteessa perus- ja ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltiollisiin periaatteisiin (Widlund 2024, s. 79).

Puhuttaessa yhteiskunnan resilienssistä oikeudella ja oikeustieteellä ovat merkittävässä asemassa. Käytännön esimerkkinä tästä toimii Covid-19-pandemian aikainen valtioneuvoston yleisistunnon päätös 16.3.2020 valmiuslain (1552/2011) 3 §:n 3 kohdan ja 5 kohdan mukaisten poikkeusolojen toteamisesta. Valmiuslaissa säädetään viranomaisten varautumisesta poikkeusoloihin ja viranomaisten toimivaltuuksista poikkeusoloissa (2 §), ja lain tarkoituksena on väestön, yhteiskunnan ja valtion turvaaminen poikkeusoloissa (1 §). Poikkeusolot ovatkin selkein osoitus yhteiskunnan resilienssin stressitestistä, ja kuten yllä oleva esimerkki osoittaa, poikkeusolojen toteaminen ja viranomaisten toimivaltuudet poikkeusoloissa ovat sääntelyperustaista toimintaa. Perus- ja ihmisoikeudet eivät myöskään lakkaa olemasta poikkeusolojen tai hätätilan aikana. Oikeudellinen sääntely ja arviointi ovat keskeinen osa poikkeusolojen resilienssiä, mutta sama pätee myös normaaliolojen resilienssiin. Oikeudellisella sääntelyllä voidaan tukea sääntelykohteen resilienssiä (Aine ja muut 2022, s. 843). Samalla oikeus kuitenkin myös toimii tarpeellisena rajoittimena resilienssin nimessä tapahtuvalle vallankäytölle. Resilienssipuheen ja turvallistamisen välillä on havaittavissa selvä yhteys. Turvallistaminen tarkoittaa politiikan intensiivistymistä ja sitä voidaan kuvata liukuvana asteikkona, jonka korkeimmilla tasoilla ilmiö nostetaan tavanomaisen politiikan yläpuolelle ja korkeimmillaan militarisoiduksi politiikaksi ja/tai poikkeustilapolitiikaksi (Lohse 2013, s. 346–347; Widlund 2024, s. 100–101).

Oikeuden kontekstissa voidaan puhua myös oikeuden resilienssistä ja aiheesta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Lavapuro (2020), Aine ja muut (2022) sekä Brunila ja muut (2023). Oikeuden resilienssillä tarkoitetaan oikeusjärjestelmän kriisinsietokykyä, eli kykyä kestää ja mukautua kriisien ja uhkien mukanaan tuomiin haasteisiin (Lavapuro 2020, s. 1262). Lavapuro (2020, s. 1264) on tunnistanut oikeuden resilienssissä poikkeusoloissa kolme keskeistä piirrettä. Ensinnäkin, perustuslaki ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset mahdollistavat poikkeusoloihin reagoimisen (mekanismit kuten edellä mainittu valmiuslaki sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 15 artikla). Toisena oikeuden resilienssiin kuuluu – Lavapuron sanoin – oikeusvaltiollinen tinkimättömyys (ibid.). Tämä viittaa mainittuun vallan rajoittamiseen. Oikeusvaltiollinen tinkimättömyys tarkoittaa demokraattisen oikeusvaltion valtio- ja oikeusjärjestelmän ydinarvojen tunnistamista. Kolmantena piirteenä Lavapuro (ibid.) nostaa esiin oikeuden resilienssin suhteen oikeuden hitauteen ja pysyvyyteen. Poikkeusoloista säännellään normaalioloissa, ei ad hoc tilanteen ollessa päällä. Valtiosääntöoikeudelliset työkalut ovat valmiina olemassa, mahdollistaen ensimmäisen piirteen mukaisen oikeuden joustavuuden poikkeusoloissa.

Oikeuden resilienssillä on kaksisuuntainen vaikutus, kuten Aine ja muut (2023, s.842–843) ovat todenneet. Oikeuden resilienssi on oikeuden sisäistä kestävyyttä, yhdistelmä oikeuden vakautta ja kykyä mukautua muuttuviin olosuhteisiin ilman, että oikeusvaltiollinen perusta murenee. Oikeuden resilienssi ei kuitenkaan rajoitu vain oikeuden sisäiseen merkitykseensä. Sääntelyllä myös tuetaan sääntelykohteen yhteiskunnallista resilienssiä. Oikeuden resilienssi ei ole irrallaan yhteiskunnan resilienssistä vaan kiinteä osa sitä (ks. Brunila ja muut 2023, s. 1015). Tätä ilmentää myös sen läheinen kytkös sukulaiskäsitteisiin, kuten demokraattiseen resilienssiin (ks. Boese ja muut 2021, s. 887).

Suomalaisen yhteiskunnan resilienssi on demokraattisen oikeusvaltion resilienssiä. Siihen kuuluu tärkeänä osana oikeusvaltion periaatteiden ja arvojen kriisinkestävyys. Resilienssi onkin vahvasti läsnä oikeusvaltion itsepuolustuksen tematiikassa (ks. Widlund 2024, s. 122–133) niin oikeuden resilienssinä kuin yhteiskunnallisena resilienssinä. Oikeuden resilienssillä on tärkeä valtaa rajoittava rooli, ja sen voidaan katsoa olevan tärkeä osa-alue uudelleen punninta- puolustuksen modaliteettia ja tasapainon säilyttämistä oikeusvaltion defensiivisten toimenpiteiden ja sen ydinarvojen välillä. Yhteiskunnallinen resilienssi voidaan nähdä oikeusvaltion itsepuolustuksen teemassa kaksiteräisenä miekkana johtuen sen kytköksestä turvallisuuspuheeseen ja turvallistamiseen. Vallalla oleva kriisipuhe ja turvallisuuden poliittinen korostaminen palvelee kansalaisten ja yhteiskunnan eri tasojen herättämistä varautumisen tärkeyteen. Vallitsevan ajan epävakautta ei varmaankaan lähde juuri kukaan kiistämään.

Tähän liittyy myös kääntöpuoli. Kiihtyvä turvallistaminen on uhka oikeusvaltiolle, etenkin kun turvallisuuspuhe leviää uusille yhteiskunnan osa-alueille, joille se ei ole perinteisesti kuulunut, tarkoittaen, että yhä uusista asioista tehdään turvallisuusasioita ja mahdollistetaan niiden nostaminen tavallisen politiikan yläpuolelle. Kontrolloimaton turvallisuuspuhe on myös omiaan heikentämään kansalaisten subjektiivista turvallisuuden kokemusta, mikä saattaa hetkellisesti heikentää sitoutumista oikeusvaltiollisiin ja demokraattisiin arvoihin. Oikeusvaltion itsepuolustuksen mallissa tämä tarkoittaisi siirtymistä tasapainosta piittaamattomaan, rajuin liikkein etenevään uudelleen punninta -puolustukseen tai tarpeettomaan poikkeustilapuolustukseen. Muun muassa oikeuspoliittinen yhdistys Demla ry sekä oikeustieteen professori Kaarlo Tuori ovat esittäneet huolestuneet kannanottonsa oikeusvaltion selviytymisestä kiihtyvän turvallisuuspuheen ja turvallistamisen luomassa paineessa. Kyse on monitahoisesta oikeusvaltioon kohdistuvasta haasteesta, johon vastaaminen edellyttää oikeustieteen aktiivista osallistumista vallitsevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Oikeuden resilienssi joutuu varmasti vielä koetukselle ja oikeusvaltion puolustajien on oltava valmiina vastaamaan haasteeseen. Yhteiskunnan kriisinkestävyys on erittäin tärkeä asia, mutta siitä puhuttaessa tulee pitää mielessä myös se, millaista yhteiskuntaa ollaan puolustamassa. Suomen kohdalla on pidettävä huoli siitä, että vastaus tuohon on jatkossakin demokraattinen oikeusvaltio.

Joonas Widlund

Lähteet

Aine, A., Nurmi, V-P. & Valtonen V. (2022). Oikeuden resilienssi, perusoikeudet ja kokonaisturvallisuus. Lakimies 6/2022, 841–873.

Aradau, C. (2014). The promise of security: resilience, surprise and epistemic politics. Resilience 2(2), 73–87.

Bergström, M. (2018). An archeology of societal resilience. Safety Science 110, 31–38.

Boese, V. A., Edgell, A. B., Hellmeier, S., Maerz, S. F. & Lindberg, S. (2021). I. How democracies prevail: democratic resilience as a two-stage process. Democratization 28(5), 885–907.

Bourbeau, P. (2018). A Genealogy of Resilience. International Political Sociology, 12(1), 19–35.

Brunila, T., Salminen, J. & Värttö, M. (2023). Oikeuden resilienssi poikkeuksellisissa oloissa – Perustuslakivaliokunnan rooli oikeuden ylläpitämisessä covid-19-pandemian aikana. Lakimies 7–8/2023, 1011–1036.

Chandler, D. (2014). Beyond neoliberalism: resilience, the new art of governing complexity. Resilience 2(1), 47–63.

Hyvönen, A-E., Juntunen, T., Mikkola, H., Käpylä, J., Gustafsberg, H., Nyman, M., Rättilä, T., Virta, S. & Liljeroos, J. (2019). Kokonaisresilienssi ja turvallisuus: tasot, prosessit ja arviointi. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 17/2019.

Keck, M. & Sakdapolrak, P. (2013). What is Social Resilience? Lessons Learned and Ways Forward. Erdkunde 67(1), 5–19.

Lavapuro, J. (2020). Oikeuden resilienssi. Lakimies 7–8/2020, 1262–1267.

Lohse, M. (2013). Turvallistaminenko oikeutta? Oikeus 3/2013, 346–350.

Widlund, J. (2024). Tiedustelu oikeusvaltiossa. Vaasan yliopisto.