Elämme aikaa, jossa yhteiskuntaa, myös julkishallintoa, pyritään viemään digitaaliseen muotoon. Digitaalisessa julkishallinnossa tekoälyn ja datan merkitys kasvaa, kun taas inhimillinen vaikutus toimintaan vähenee. Digitalisaatio realisoituu julkishallinnossa esimerkiksi lisääntyneen ja suosiotaan kasvattaneen automaattisen päätöksenteon muodossa.
Automaattisessa päätöksenteossa, kuten muunkin tyyppisessä julkishallinnon päätöksenteossa, virkavastuu on pystyttävä kohdentamaan asianmukaisesti. Esittelen tässä kirjoituksessa eräitä ongelmia, joita esimerkiksi laillisuusvalvonnassa sekä lainvalmistelussa on nostettu esiin virkavastuun kohdentumisesta automaattista päätöksentekoa sovellettaessa.
Automaattinen päätöksenteko on eri muodoissaan käytössä jo usealla viranomaisella. Automaattista päätöksentekoa hyödyntävät viranomaiset listaavat sen eduiksi usein tehokkuuden sekä inhimillisten virheiden vähentymisen. Joskus kuulee myös argumentointia siitä, että automaattinen päätöksenteko edistää yhdenvertaisuutta, koska se on inhimillisistä ennakkoluuloista vapaata.
Verohallinto on lausunnossaan jopa todennut, että automaattinen päätöksenteko on erityisesti tietyn tyyppisissä hallintoasioissa välttämätöntä yhteiskunnan ja hallinnon voimavarojen järkevän käytön sekä digitalisaation edistämisen kannalta (VN/3071/2020). Automaattiselle päätöksenteolle on selkeä kysyntä myös esimerkiksi maahanmuuttohallinnossa, johon on julkisuudessa kohdistettu paljon painetta päätöksenteon nopeuttamiseksi. Näyttääkin siis selvältä, että julkishallinnon päätöksenteon automatisoinnille löytyy kannatusta.
Päätöksenteon automatisointi ei kuitenkaan ole lainsäädännön näkökulmasta mitenkään ongelmaton, sillä esimerkiksi kysymystä virkavastuun kohdentumisesta ei ole kyetty vielä ratkaisemaan kaikkia tyydyttävällä tavalla. Perustuslakivaliokunta on pitänyt ehdotettuja tapoja kohdentaa virkavastuu riittämättöminä perustuslain näkökulmasta (PeVL 62/2018 & PeVL 7/2019). Eduskunnan apulaisoikeusasiamies piti ratkaisussaan verohallinnon automaattista päätöksentekomenettelyä lainvastaisena, koska se ei perustunut sellaiseen lainsäätelyyn, jossa olisi huomioitu muun ohella virkavastuun asianmukainen toteutuminen (EOAK/3379/2018).
Argumentti siitä, että automaattinen päätöksenteko edistäisi yhdenvertaisuutta ei sekään ole ikävä kyllä vedenpitävä. Järjestelmä, jolla automaattisia päätöksiä tehdään, voi nimittäin toimia yhdenvertaisuutta edistäen ainoastaan silloin, jos siihen rakennetut kriteerit eivät ole syrjiviä. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta on eräässä ratkaisussaan todennut tällaisten syrjivien kriteerien käytön (yvtltk 216/2017).
Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan ratkaisu tosin koski yksityistä toimijaa, mutta joka tapauksessa se todistaa, ettei automaattinen menettely välttämättä edistä yhdenvertaisuutta, vaan saattaa väärin rakennettuna olla jopa vaaraksi sille. Tällainen riski voi korostua etenkin silloin, jos automaatio kehittyy enemmän inhimillisestä kontrollista irrallisen tekoälyn varaan. Riski syrjivistä kriteereistä puoltaa osaltaan voimakkaasti asianmukaista määrittelyä automaattisesta päätöksestä vastuussa olevasta tahosta.
Automaattisen päätöksenteon soveltamiseen julkishallinnossa liittyy siis vielä ratkaisemattomia kysymyksiä, joista virkavastuun kohdentuminen ei varmaankaan ole helpoin. Vaasan yliopistossa on meneillään valtioneuvoston (VN TEAS) rahoittama hanke nimeltä Virkavastuu julkishallinnon muuttuvassa toimintaympäristössä. Hankkeessa tutkitaan muun ohella virkavastuun kohdentumista automaattisen päätöksenteon yhteydessä.
Ville Karjalainen, HTM
Projektitutkija, julkisoikeuden jatko-opiskelija
