Mainittu tapaus (T-216/15) koskee Slovakian sairausvakuutusjärjestelmää (health incurance system), jossa toimii kolme vakuutuksia tarjoavaa osakeyhtiötä, joista yksi on valtion omistama. Systeemi vastaa Suomessa KELAn toimintaa, joka on meillä keskeinen sairausvakuutusalan toimija. Tapaus ei siis koskenut Slovakian terveydenhuoltopalveluja tai koko terveydenhuoltojärjestelmää sellaisenaan. Slovakiassa yksityisiä toimijoita suututtivat valtion omistaman yhtiön saamat pääomasijoitukset, lainojen järjestelyt, suora tuki ja riskien jakojärjestelmä, joiden väitettiin antavan valtionyhtiölle kilpailuetua. Kansalaiset saavat siellä valita mistä yhtiöstä ottavat pakollisen vakuutuksen.
Tuomioistuimen piti ratkaista soveltuuko em. taloudellisiin toimenpiteisiin perussopimuksen SEUT 107(1) artiklan valtiontukikielto. Komissio oli aiemmin hyväksynyt toimenpiteet katsoen, että Slovakian sairausvakuutusjärjestelmä ei ole taloudellista toimintaa, jolloin valtiontukikielto ei soveltuisi tapaukseen. Tuomioistuimen mielestä toiminta kuitenkin oli taloudellista toimintaa ja se kumosi komission päätöksen. Valtion omistaman sairausvakuutuslaitoksen saama julkisen rahoitus on siis arvioitava 107(1) artiklan ilmaiseman valtiontukikiellon näkökulmasta.
Ratkaisun logiikka menee siten, että valtiontukisääntöjen soveltaminen tulee kyseeseen vain, kun valtion toteuttaman toimenpiteen kohde on elinkeinonharjoittaja (undertaking). Elinkeinonharjoittaja on tällä oikeudenalalla mikä tahansa taloudellista toimintaa harjoittava toimija riippumatta omistussuhteista tai oikeudellisesta muodosta (esim. osakeyhtiö, liikelaitos, virasto tai kunta). Tuomioistuin siis keskittyi miettimään onko Slovakian sairausvakuutusjärjestelmä taloudellista toimintaa ja päätyi pitämään sitä sellaisena.
Tuomiossa pistää silmään kappaleessa 69 mainittu ”…[i]t is not the mere fact of being in a position of competition on a given market which determines the economic nature of an activity, but rather the presence on that market of operators seeking to make a profit.” Ajatus on siis, että julkisen vallan harjoittama toiminta on taloudellista, silloin kun sitä harjoittavat myös voittoa tavoittelevat yksityiset yritykset. Tämmöinen toiminta on käytännössä yhtiöitettävä, ettei se saa veroetuja tai konkurssisuojaa ym. Ihan loogista, vai mitä?
Asia on kuitenkin mielestäni ikävän epäselvä ja haitallisen dynaaminen. Väitän ettei ole olemassa ainoatakaan kuviteltavissa olevaa palvelua tai tavaraa, jota ei voisi tuottaa voittoa tavoittelevan yrityksen voimin markkinoilla. Kaikki toiminta voisi siis olla taloudellista toimintaa. Se että kaikki toiminta ei ole markkinoilla on historian kehityksen, (luonnon)olosuhteiden, politiikan ja lainsäädännön aikaansaama yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ilmiö tai valinta. Luulen olevan laajalti hyväksyttyä, että mm. ihmiskauppaa, palkkamurhaa, rahanpesua, elinkauppaa ja palkkasotilaita ei ole haluttu päästää markkinoille, vaan ne tomivat laittomasti pimeillä markkinoilla.
Jos tuomioistuimen perustelujen lause otetaan todesta, yritysten tulo markkinoille sanelee lainmukaiset ratkaisut ja pakottaa muuttamaan olemassa olevat toimintatavat. Onko tämä se perussopimus, josta on sovittu?
Joka tapauksessa taloudellisen toiminnan ja markkinoiden käsitteet ovat kaikkea muuta kuin selviä eivätkä ne mielestäni sovi lainkaan siihen oikeudelliseen ympäristöön, jossa niitä nykyisin käytetään eli julkisen vallan toiminnan arviointiin. Kaikki inhimillinen toiminta voidaan niin haluttaessa ymmärtää ”taloudellisesti” hyötyjen, kustannusten ja riskien kautta. Markkinoiden ymmärtäminen tavaroiden ja palvelujen tarjoamisena yleisölle ei kerro paljoakaan markkinoista. Muu kuin taloudellinen toiminta kyetään tavallisesti erottelemaan ainoastaan julkisen vallan käyttöön ja yksilöiden välisiin suhteisiin kuten yhdistystoimintaan ja perhe-elämään. Julkisen vallan käyttö on kuitenkin yhtä epämääräinen käsite kuin taloudellinen toiminta ja markkinat. Senkin sisältö määräytyy kulttuurista käsin ja suojaksi on säädetty Suomessa perustuslain 124 §.
Mikä ongelma tässä nyt sitten on? Juridisten käsitteiden epäselvyys ja tulkinnanvaraisuus johtavat lain soveltamiseen sellaisissa tilanteissa, joissa niiden ei ole koskaan ajateltukaan tulevan sovellettaviksi. Jos siis joku ottaa tuomioistuimen perustelujen sanat tosissaan, suomalaisen päivähoidon, neuvolapalvelujen, perusopetuksen, kaavoituksen, vankeinhoidon ym. palvelujen aika on ohi sellaisena kuin me sen tunnemme. Näillä aloilla toimii meillä tai EU:ssa yksityisiä toimijoita ja asiantuntijoita.
Epäselvien oikeudellisten käsitteiden synnyttäminen on sinisilmäisen lainsäätäjän ja epäanalyyttisen oikeustieteen aiheuttama ilmiö, jonka seuraukset jäävät nähtäviksi. Tähän mennessä voidaan toki havaita, että epäselvät oikeudelliset käsitteet halvaannuttavat poliittisen päätöksenteon ja murtavat yhteiskunnan instituutiot. Halvauksella tarkoitan tässä esimerkiksi SOTE- ja maakuntareformia, jonka yhteydessä tehdyt poliittiset valinnat estetään juridiikan eikä yhteiskunnallisten vaikutusten analyysin avulla (no myönnetään, on reformissa muitakin vaikeuksia havaittu). Instituutioiden murtamisella tarkoitan verovaroin rahoitettujen julkisten palvelujen muuttamista verovaroin rahoitetuksi ”kruunun hyväksymäksi” liiketoiminnaksi, joka on vapaan kilpailun irvikuva. Epäanalyyttisellä oikeustieteellä tarkoitan yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärryksen sulkemista oikeuden ulkopuolelle ja siirtymistä arvopohjaiseen tulkintaan, mikä tarkoittaa yksille perusoikeuksien ja toisille markkinoiden etusijaa.
Kristian Siikavirta
