Norminpurku on ollut Suomessa esillä ajoittain ja ennen kuin alue- ja SOTE-reformi tuli tietoisuuteen. Ajatus lähti mielestäni liikkeelle Euroopan unionin komissiosta? Koetan kirjata ylös teoriaan perustuvat ajatukseni norminpurkamisen taustalla. Mielipiteet ovat tässä yhteydessä omia ja teoriat muilta lainattuja, kuten tieteessä usein.
Lainoppineen mielestä säännöllä on aina joku tarkoitus, eikä sääntöä tai sen tarkoitusta ole tarkoituksenmukaista kyseenalaistaa, kun sääntöä sovelletaan yksittäistapauksessa. Tasa-arvo ja järjestelmän koskemattomuus edellyttävät tätä.
Yhteiskuntatieteilijä ja oikeustieteen tutkijakin voivat kyseenalaista säännön ja sen tarkoituksen – jostakin näkökulmasta (esimerkiksi taloudellinen tehokkuus tai liialliset transaktiokustannukset). Itse olen oppinut kyseenalaistamaan yhteisön hyvinvoinnin perusteella. Sääntö joko edistää hyvinvointia, heikentää sitä tai ei vaikuta siihen. Eduskunnasta voi määritelmällisesti tulla ulos vain yhteisön hyvinvointia edistäviä säännnöksiä, jotka saavuttavat riittävän poliittisen kannatuksen. Tämä on perustuslain sanelema ja valtiosääntöoikeuden kuvaama juttu. Todelliset vaikutukset pitäisi selvittää jälkeenpäin.
Norminpurku on käytännössä vaikeaa kahdesta syystä. Ensinnäkin viranomainen tarvitsee normeja, joita se voi toimeenpanna toimivaltansa puitteissa. Viranomaisen toiminta ilman normia uhkaa johtaa mielivaltaan, jota emme ehkä halua.
Toiseksi aikanaan riittävän kannatuksen saaneet normit voidaan purkaa vain, jos purkamiselle saadaan riittävä kannatus. Siis normi voidaan purkaa vain kannatuksen muuttuessa tai normin osoittautuessa toimimattomaksi aiemmille kannattajille.
Nobelisti George Stigler kirjoitti aikanaan siitä, kuinka liiketoiminnan sääntely saa aikaan status quon, joka hyödyttää alalla toimivia yrityksiä. Markkinat sopeutuvat normiin eikä muutoshalua tule esiin ainakaan alalla toimivilta, ellei alan teknologia muutu ensin. Viranomaiset haluavat toimia omalla alallaan tehokkaasti ja vaikuttavasti eivätkä ole valmiita luopumaan yhteiskunnallisista tehtävistä.
Näiden ajatusten siivittämänä voi ennustaa, että a) normeja ei pureta vauhdikkaasti ja b) purettavaksi valikoituvat normit, jotka eivät heikennä viranomaisen tai alalla toimivien asemaa (esim. yksityiset organisaatiot). Purettavaksi tulevat siis ensisijiaisesti normit, jotka ovat parantaneet tai turvanneet kansalaisten ja yksilön asemaa.
Löytyisikö ajatuksia tukevia tai horjuttavia esimerkkejä?
Kristian Siikavirta
