Teokset ovat hieno kuvaus ja kooste Suomen kehityksestä kaskitaloudesta teollisuuteen ja Venäjän vallan alta itsenäiseksi kansakunnaksi. Näiden ihmisten elämä sijoittui keskiseen Suomeen ja Pohjanmaalle reilun sadan vuoden aikana 1830–1942. Miesten toiminnasta ja elämästä välittyi yksityiskohtainen kuva kasvuhakuisen yritystoiminnan toteutuksesta aikana, jolloin maailma oli hyvin toisen näköinen esimerkiksi kulkuyhteyksien, rahoituksen ja tiedonkulun suhteen. Historian suuret linjat kulkevat yksityiskohtien takana.
Itselleni hauskinta oli huomata miten horjahdellen kansainvälisiin mittoihin kasvanut teollisuuskonserni nousi. Silloin ei hallinnoitu taseita, pääomaeriä eikä ollut holdingyhtiöitä. Johtaja oli omistaja ja määräsi yksityiskohtaisesti tehtaista ja investoinneista ja tarkasti tekijöiden jälkiä. Rahoituksen järjesti luotettu pankinjohtaja, joka sai yrityksen taakakseen vaikeuksien kohdatessa. Tuotantoa kehitettiin, uusia tuotteita ja tuotantosuuntia testattiin ja onnistuttiin ja epäonnistuttiin. Tuotantoon perehdyttiin ulkomailla ja ammattimiehet hankittiin kilpailijoilta. Jos kuljetuksissa oli ongelmia, hankittiin paikkakunnalle rautatie ja järjestettiin ympärivuotinen meriyhteys Eurooppaan. Ulkomaankauppaa varten perustettiin kotimainen kartelli, joka järjesti edulliset ehdot kaikille tehtaille.
Tehtaan ja teollisuuden kehittämistä auttoivat hyvä suhteet poliitikkoihin ja rahoittajiin. Syntyi pitkäaikaisia liikesuhteita kotimaassa ja ulkomailla. Poliittisen vaikuttamisen suunta oli näillä herroilla liike-elämän ja kaupan edistämisessä ja toimiin ryhdyttiin myös oman hengen uhalla kansakunnan kriisien keskellä. Viimekädessä menestys saavutettiin tekemällä ja kauppaamalla sinnikkäästi tavaraa, joka meni kaupaksi ulkomailla niin Venäjällä, Saksassa kuin Britanniassakin. Huonot suhdanteet ylitettiin laajalla tuotepaletilla. Poliittiset suhdanteet selvitettiin henkisellä joustavuudella ja pragmaattisuudella.
Juristin näkökulmasta huomio kiintyi kiivaisiin oikeustaisteluihin kiinteistöjen ja koskioikeuksien hallinnasta. Lainsäätäjään oltiin myös läheisissä yhteyksissä. Silti 1900-luvun alussa (1915) Suomessa säädettiin laki, joka esti metsäomaisuuden laajamittaisen siirtymisen metsäyhtiöiden omaisuudeksi. Ilman tätä lakia (jonka tarkka otsikko tai säädösnumero ei ole tiedossani) Suomi olisi luultavasti hieman etelän öljyvaltioiden tapainen valtio, jossa luonnonvarat ovat muutaman tahon omistuksessa. Yleinen kehityskulku meni nimittäin 1800-luvun lopulla niin, että puunmyynti toi maanviljelijöille ”ilmaista rahaa”, joka käytettiin viinaan. Maanviljelys jäi sivuun ja metsäyhtiö osti lopulta rappiotilan itselleen. Niin inhimillistä. Mikä on muuttunut noista päivistä?
Kristian Siikavirta
