Kun seuraa uutisointia yhteisten varojen käytöstä, yksityistämisestä ja julkisista hankinnoista, törmää yleensä vain epäonnistumisiin ja jonkinasteisiin väärinkäytöksiin. Johtajat ostelevat itselleen tuosta vaan työpäivää sulostuttavia kalusteita ja tarvikkeita tai kunnat siirtelevät vanhuksia ja vähäväkisiä aina vaan halvempiin hoitopaikkoihin. Tämä ei tietenkään ole koko totuus, kun arkipäiväinen puurtaminen ja onnistuminen eivät ylitä uutiskynnystä.

HS:n vieraskynä-jutussaan 18.2.2011 (linkki) Pasi Ahola ja Pentti Arajärvi vastustivat julkisten palvelujen yksityistämistä. Päätettäessä yksityistää toimintoja pitää noudattaa hankintalakia, jos julkinen valta säilyy maksajana. Hankintalain mukainen kilpailuttaminen ei kuitenkaan sovi sellaisten palvelujen järjestämiseen, jossa tarvitaan jokin pitkäkestoinen juttu kuten hoitosuhde, asuinpaikka, koulutuspaikka, päivähoitopaikka tms. Kilpailuttamisen ideahan on lyhytaikaisuus ja toimittajan säännöllinen vaihtaminen. Kilpailuttamalla vääriä palveluja suuri osa kustannuksista siirretään palvelua tarvitseville ihmisille.

Ruotsissa ongelmaan on tartuttu luomalla hankintalaille vaihtoehtoinen tapa käyttää yksityisiä yrityksiä palvelujen järjestämiseen sosiaali- ja terveydenhuollon alalla – valfrihetssystem (SFS 2008:962). Äkkipäätä näyttää siltä, että se vastaa meidän palveluseteli-systeemiämme. Ruotsissa ihminen voi valita itselleen sopivan palveluntarjoajan eikä sitä tarvitse vaihtaa ellei halua. Yritysten pitää ilmoittautua ja tulla hyväksytyksi järjestelmään. Veronmaksaja maksaa. Eräissä maakuntien (landsting) palveluissa tämä järjestämistapa on pakollinen! Siis avokätiset palvelusetelit äkkiä käyttöön meilläkin?!

Lisätietoa – Valfrihetswebben

Ai, mielipiteeni yksityistämisestä? Riippuu palvelusta ja vain asiaperustein.

Kristian Siikavirta