Havainnon voisi toki ohittaa viittaamalla mittausten ja viittausten päällekkäisyyteen tai toteamalla, ettei viittausten määrä kerro oivallusten laadullisesta vaikutuksesta tieteelliseen ajatteluun. Viittaaminen on myös tekniikkaa, ja monitieteelliset, usean kirjoittajan artikkelit myös leviävät helpommin. Onhan niillä useampia levittäjiä. Monitieteellinen lähestymistapa ja julkaiseminen ei myöskään kohtele kaikkia tieteenaloja samalla tavalla.
Itse otan nuo esitetyt havainnot kuitenkin kiinnostuksella vastaan. Tieteenalajako ei nimittäin ole vain tieteestä syntynyttä, vaan myös osa yliopistolaitoksen rakenteellistumisen historiaa. Tieteenalojen määrän kasvattaminen eroavina tutkimuskenttinä tuotti perusteluja sille, miksi tarvittiin useita tiedekuntia, yksiköitä ja uusia yliopistoja. Tämä historia on myös yliopistolaitosten ja tutkinnon suorittaneiden määrän kasvamisen historiaa. Yliopistotutkinnot eivät ole enää harvojen etuoikeus.
Yliopistot eivät siis ole enää harvojen valittujen valtakuntaa, vaan erilaisten osaajien laajentunutta toimintakenttää. Tästä on seurannut uudentyyppisten kysymysten asettamista ja uusien, tieteidenvälisten tutkimuskohteiden esiinnousua. Kyse on tieteellisen ajattelun vahvistumisesta. Sen ytimenä on toistamisen sijaan uuden tiedon tuottaminen ja uudenlaisten tutkimuskohteiden tunnistaminen. Tieteellisen tutkimuksen näkökulmasta on vaikea nähdä, miksi tieteenalojen rajoja pitäisi sementoida samalla tavoin kuin aikana, jolloin eri tieteenaloja ja niiden mahdollistamaa osaamista ylipäätään rakennettiin. Emmekö elä aikaa, jolloin tätä erilaista osaamista pitäisi myös käyttää uuden tiedon tuottamiseen? Tiede ei ole toistamista vaan kehittämistä.
Monitieteellisyys eri muodoissaan ei tarkoita kuitenkaan tieteenalojen hylkäämistä. Sen voi ajatella kykynä erityyppisen tiedon ja sen sisältämän näkökulmaisuuden yhdistämiseen. Tällöin tieteenala ei määritä tutkimuskysymyksen muotoa ja tutkittavan ilmiön määrittelyä – kuten väitöskirjojen perinteisissä johdannoissa vielä tehdään – vaan tutkittavalle ilmiölle rakennetaan laajempi konteksti. Monitieteellisyys, tieteidenvälisyys ja poikkitieteellisyys rakentuvat erilaisen osaamisen ja erilaisen tiedon tarpeiden tunnistamiseen. Se haastaa monenlaisuuden kohtaamiseen ja uudenlaiseen hahmottamiseen, mutta edellyttää myös yhä selkeämpää ymmärrystä eri tieteenalojen hyödystä.
Monitieteellisyys on tieteellisen ajattelun osaajien taitoa. Kyky hahmottaa asioita laajemmassa kontekstissa tuo aidosti uudenlaista näkökulmaa. Eikä se voi olla koskaan pahaksi.
Suvi Ronkainen
Rehtoraatin asiantuntija
*Reetta Muhonen, Olli Eskola, Yrjö Leino & Janne Pölönen. (2006). Tutkimuksen monitieteisyys ja laatu. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016:12.
