Seuraavassa esitän muutamia huomioita ihmislajin varhaisesta kehityksestä ja sitä koskevasta tutkimuksesta. Huomiot perustuvat paleoantropologi Ian Tattersallin kirjaan Understanding Human Evolution (Cambridge University Press, 2022), josta piirtyy monipuolinen kokonaiskuva ihmisen varhaisesta kehityksestä.
Nykyihminen (homo sapiens) kehittyi Afrikassa noin 300 000 vuotta sitten. Varhaisimmat nykyihmisen fossiilit on löydetty Marokosta (Tattersall 2022, 130).
Ihmislaji kuuluu ihmisten (homo) sukuun, joka on kehittynyt ihmisapinoista (hominidae). Lähimmät (mutta silti suhteellisen kaukaiset) ihmislajin nykysukulaiset ovat simpanssi ja bonobo (Tattersall 2022, 89). Tattersall (2022, 152) korostaa, että ihmisen varhainen esi-isä oli apina sanan laajimmassa merkityksessä. Tuo apina ei muistuttanut läheisesti nykyisiä suuria apinoita.
Ihmiset ja apinat ovat kehittyneet itsenäisesti miljoonia vuosia. Ihmisapinoiden kehityslinja erkaantui ihmisistä noin seitsemän miljoonaa vuotta sitten. Ihmisten suvun varhaisimmat edustajat elivät noin kaksi miljoonaa vuotta sitten, mutta ne eivät siis vielä olleet nykyihmisiä paleontologisessa merkityksessä (Tattersall 2022, 16).
Eräs evoluutiota koskeva virhekäsitys on, että ihmisen sukulinja on hioutunut pitkän ajan kuluessa nykyiseen huippuunsa. Sitä vastoin Tattersall korostaa, että ihmislaji on kokoelma monenlaisia puutteita ja ristiriitoja (2022, 151‒152). Myöskään nykyihmistä edeltäneet lajit eivät pikkuhiljaa jalostuneet luonnonvalinnan ohjaamina. Ihmiskunta ei siis ole kiivennyt kehityksen tikapuita. Sen sijaan ihmisen historiaa voisi luonnehtia yritteliääksi kokeiluksi. Uusia lajeja on syntynyt jatkuvasti ja päätynyt luonnon näyttämölle menestyäkseen tai kuollakseen sukupuuttoon kilpailussa lähisukulaistensa ja muun eliöstön kanssa.
Tattersall (2022, 152) toteaa, että evoluutio ei ole optimointiprosessi eikä luonnonvalinta insinööri, joka yrittää löytää ongelmiin ihanneratkaisuja. Pikemmin voidaan sanoa, että evoluutio pitää populaatiota elinkelpoisena karsimalla ääritapauksia. Ihminen on kaksijalkainen; tällaisen lajin yksilöt säilyvät paremmin hengissä, jos niillä on kaksi jalkaa eikä yksi tai kolme. Tattersall sanoo evoluutiota epäsiistiksi: evoluutio joutuu rakentamaan kömpelösti sen päälle, mitä on jo olemassa. Lajille ja yksilölle riittää, että se on kyllin hyvä selviytyäkseen. Niinpä jos karhu jahtaa ihmistä, tämän pitää olla vain nopeampi kuin ryhmänsä hitain. Evoluution näyttämöllä lajin tarvitsee olla vain parempi kuin kilpakumppaninsa, mikä ikinä se onkaan.
Tattersallin (2022, 152) mukaan evoluution myötä tapahtuvat muutokset eivät ole aina tarpeisiin sopivia ja mukautuvia. Mutaatioita eli ohjaamattomia muutoksia syntyy, kun geenivirheet kopioituvat. Mutaatio ei ota huomioon, mitä siitä saattaa seurata. Useimmat mutaatiot ovat ongelmallisia ja eliminoituvat vähitellen. Jotkut mutaatiot ovat neutraaleja, ja ne saattavat roikkua lajin mukana yksinkertaisesti siksi, että ne eivät estä sen hengissä säilymistä tai lisääntymistä. Joskus tapahtuu niinkin, että alun perin hyödytön mutaatio osoittautuu olosuhteiden muuttuessa hyödylliseksi. Ylipäänsä geneettisillä muutoksilla on monenlaisia vaikutuksia. Niinpä se, mikä menestyy tai epäonnistuu luonnossa, ei ole erityinen ominaisuusjoukko, vaan pikemmin koko organismi puutteineen päivineen.
Viehättävä yksityiskohta Tattersallin (2022, 136) kirjassa on kuva vanhimmasta tunnetusta piirroksesta noin 100 000 vuoden takaa; piirros on löydetty Etelä-Afrikassa sijaitsevasta Blombosin luolasta. Ikivanhoissa kaiverruksissa voi nähdä pohjalaisesta Jussi-paidastakin tutun salmiakkikuvion. Suunnikas eli vinoneliö on siis jo varhain keksitty muoto, jonka viehättävyys on huomattu myös pohjolan perillä.
Tattersall (2022, 5) kiinnittää huomiota evoluutiobiologiassa suosittuun käsitykseen, että lajit ovat perustavia luonnollisia yksiköitä. Biologisen lajikäsitteen luoja Ernst Mayr (1904–2005) katsoi, että lajit ovat suurimpia luonnossa esiintyviä yksiköitä, joissa yksilöt voivat vapaasti risteytyä. Suuremmat taksonomiat kuten suvut (genus), joihin lajit (species) luokitellaan, heimot, joihin suvut luokitellaan, ja luokat, joihin heimot luokitellaan, ovat syntyneet vain ihmisen tarpeesta luokitella asioita ja ilmiöitä.
Evoluutiobiologiassa voidaan siis vedota luonnollisiin lajeihin, mutta myös ihmisen tarpeesta syntyneisiin luokituksiin. Yhteiskuntatieteissä ja humanistisissa tieteissä luokitukset ovat aina ihmisen toiminnasta ja tarpeista riippuvaisia.
Lopuksi esitän pari huomiota biologisen evoluution kumppanista, kulttuurievoluutiosta ja sen myötä syntyneistä uusista luokista. Kulttuurievoluutio tarkoittaa kaiken muun paitsi geeniperimän siirtymistä sukupolvelta toiselle. Laajimmassa merkityksessä kulttuurievoluutio viittaa kaikkeen ihmisen kehittämään ja jalostamaan. Siten kulttuurievoluutio tarkoittaa myös tietojen ja taitojen kehittymistä ja siirtymistä sukupolvelta toiselle (ks. P. Richerson ja R. Boyd, Ei ainoastaan geeneistä, Terra Cognita, 2006).
Esimerkki ihmisen tekemästä jaottelusta on valtio, hyvinvointialue ja kunta. Nämä suomalaiset julkisyhteisöt ovat yhteiskunnallisen ja lainsäädännöllisen kehityksen tulosta eivätkä mayrilaisittain luonnollisia yksiköitä. Tämä on selvää kaikille, jotka ovat ihmetelleet sote- ja maakuntauudistuksen moninaisia kiemuroita.
Erilaisia luokkia ja lajeja koskien voidaan erottaa seuraavat olemassaolon tavat:
1) Luonnollinen eli luonnossa esiintyvä luokka, joka on olemassa ihmisen ajattelusta ja toiminnasta riippumatta (esim. ihmislaji)
2) Ihmisen toiminnan kuten lainsäädännön ja hallinnollisten toimenpiteiden myötä olemassa olevaksi tullut luokka (esim. julkisyhteisöt)
3) Vain ihmisen luokittelutarpeeseen perustuva luokka eli luokittelun myötä käsitteellistetty ja ajateltavissa oleva luokka (esim. lajien suvut Mayrin mukaan)
Eri tieteenaloja yhdistää ihmisen tiedonhalu ja -tarve sekä niihin liittyvä luokittelutarve. Siksi sekä luonnontieteisessä että ihmistieteissä käytetään luokitteluja, jotka edustavat kolmatta olemassaolon tapaa.
