Andersenin sadussa lapsi lausuu julki sen, minkä aikuisetkin näkevät, mutta mitä he ovat siihen mennessä kieltäytyneet uskomasta: ”Eihän keisarin yllä ole lainkaan vaatteita.”

George Orwellin Vuonna 1984 -kirjassa itsepetosta ja uskomusten ristiriitaa sanotaan kaksoisajatteluksi. On itsepetosta havaita yhtä, mutta uskoa toista. On ristiriitaista uskoa, että jokin pitää ja ei pidä paikkansa.

Amerikasta kuuluu, että Trumpin valtaannousun jälkeen kiinnostus Orwellin dystopiaa eli painajaismaista yhteiskuntakuvitelmaa kohtaan on kasvanut voimakkaasti. Syykin on selvä: kirjan päähenkilö Winston Smith on virkamies Totuusministeriössä, joka väärentää historiaa valtaapitävien mieleiseksi.

Saatat värähtää pelosta tai inhosta, kun kuulet ”vaihtoehtoisesta totuudesta” ja ”totuuden jälkeisestä ajasta”. Pelkäät, että keskinäinen luottamuksemme murenee ja valehtelusta tulee maan tapa. Inhoat sitä, että valehtelijat saavat ansiotonta etua ja yhteiskunta rämettyy moraalisesti.

Joku saattaa myös pelätä, että ”vaihtoehtoisen totuuden” taustalla lymyää relativismin peto. Tuo peto hokee: ”Kaikki on suhteellista, kaikki on suhteellista.” Tällainen relativismi on kuitenkin paperitiikeri ja kumoaa itsensä.

Platonin Theaitetos-dialogissa esitetään kuuluisa tiedon määritelmä: ”Tieto on samaa kuin oikea käsitys yhdessä selityksen kanssa” (201c–d). Määritelmä tunnetaan paremmin muodossa ”tieto on perusteltu tosi uskomus”.

Klassisesta tiedon määritelmästä ei sinänsä seuraa, että ”vaihtoehtoinen totuus” olisi käsitteellinen mahdottomuus. Sen sijaan se seuraa seuraavista lisäoletuksista:

1. Jokaisesta asiasta on pohjimmaltaan vain yksi totuus.
2. Totuuden vastakohta ei ole toinen totuus vaan epätotuus.

”Vaihtoehtoinen totuus” voidaan kuitenkin ymmärtää myös toisin. Jos jokin väite ja sen vastakohta ovat molemmat oikeutettuja eli molempien tueksi on yhtä vahvaa näyttöä, niitä voidaan sanoa ”vaihtoehtoisiksi totuuksiksi”. Tämä on kuitenkin ehdollinen arvostelma, sillä jos jommankumman väitteen tueksi saadaan vakuuttavaa lisänäyttöä, todennäköisyyden vaakakuppi kääntyy kyseisen väitteen puolelle.

Konkreettinen esimerkki on säätiedotus, joka ennustaa sadetta 50 prosentin todennäköisyydellä. On siis yhtä todennäköistä, ettei sada. Sataa ja ei sada ovat ”vaihtoehtoisia totuuksia”. Tulevaisuus näyttää, kumpi ennustus on luotettavampi.

Amerikan nykyinen presidentti pitää ilmastonmuutosta kiinalaisten huijauksena ja omaa käsitystään ”vaihtoehtoisena totuutena”. Hän antaa ymmärtää, että ilmastonmuutoksen tutkijat ovat väärässä. Tieteellisen tiedon valossa ilmastonmuutoksen kieltäminen on kuitenkin yhtä kaukana totuudesta kuin itä on lännestä.

Tähän mennessä esittämäni perusteella vaihtoehtoisen totuuden käsite on vähintäänkin epäilyttävä. Jos ”vaihtoehtoisen totuuden tunkiota” käännellään kuitenkin oikein olan takaa, löytyykö sieltä jotain arvokasta? Seuraavaa käy ilmi.

Kertomus norsua tutkivista sokeista havainnollistaa, miten tiedonhankinta on näkökulmasidonnaista. Kertomus opettaa, että näkökulman rajallisuus johtaa helposti väärinkäsityksiin, mittakaavavirheisiin ja liiallisiin yksinkertaistuksiin.

Näkökulmamme on aina rajallinen ja sama asia voi näyttäytyä erilaisena riippuen siitä, mihin seikkaan tarkastelussa keskitytään ja mitkä ovat tarkastelun välineet. Erilaiset, mutta yhteensopivat käsitykset voivat siksi olla toisiaan täydentäviä osatotuuksia enemmin kuin ”vaihtoehtoisia totuuksia”.

Toisessa mielessä ”vaihtoehtoisista totuuksista” on kyse siinä, mitä sanotaan ”valkoiseksi valheeksi”. Paljon käytetty esimerkki ”valkoisesta valheesta” liittyy kysymykseen, pitäisikö kuolemansairaalle kertoa totuus. Riippuen henkilöstä ja tilanteesta meillä voi olla voimakas halu ja tarve kertoa ”vaihtoehtoinen totuus” – esimerkiksi, että ”aina on toivoa” tai että ”ihmeitä voi tapahtua”.

Kovin pitkää miinusta ei voi antaa tällaisista rohkaisuksi tai lohdutukseksi tarkoitetuista tai oman pelon ja avuttomuuden takia esitetyistä ”valkoisista valheista”. Ne ovat inhimillisiä. Ei ole kuitenkaan hyväksyttävää, että suurvallan presidentti viljelee ”vaihtoehtoisia totuuksia” ja asettuu tiedeyhteisöä vastaan. Sellaiset ”vaihtoehtoiset totuudet” ansaitsevat tulla tyrmätyksi.

Matematiikassa ja epätarkemmissakin tieteissä voidaan tulla oikeaan tulokseen useampaa eri tietä. Näissä teissä ei kuitenkaan ole kyse ”vaihtoehtoisista totuuksista”, vaan eri tavoista saada samoja tuloksia.

Yhteiskuntatieteissä ja humanistisissa tieteissä voidaan tutkia ilmiöitä, jotka eräässä mielessä luodaan enemmin kuin löydetään. Tällaisia ilmiöitä voidaan käsitteellistää eri tavoin. Esimerkiksi sosialismin käsitteillä rakennetaan erilaista yhteiskuntakäsitystä kuin uusliberalismin käsitteillä. Erilaisissa yhteiskuntakäsityksissäkään ei ole kuitenkaan kyse ”vaihtoehtoisista totuuksista”, vaan erilaista arvoista ja poliittisista tavoitteista.

Olen yrittänyt tarkastella suopean kriittisesti vaihtoehtoisen totuuden käsitettä. Lopputulos on, että käteen jää vain känsä.