Moneen kertaan on todettu, että suomalaisissa yliopistoissa on opiskelijoiden määrään nähden liian vähän opettajia. Se estää tai vähentää opiskelijoiden henkilökohtaista ohjausta ja mestari-kisälli -tyyppistä koulutusta. Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professori Oiva Ketonen kiinnitti tähän huomiota jo 1960-luvulla; hän oli silloisen yliopistouudistuksen voimahahmo.
Ketosen mielestä yliopiston tulee olla ennen muuta henkilökohtaisen kypsymisen ja syventymisen paikka. Yliopistokoulutuksen ydin on hänen mukaansa opettajan ja opiskelijan henkilökohtaisessa kohtaamisessa. Opiskelijan ja opettajan syventymistä yhteisen ongelman äärelle ei ole korvattavissa muulla kasvatuksellisella metodilla. Ketonen vierasti ajatusta tutkintoja tehdasmaisesti syytävästä, epäpersoonallisesta ja massaluentoihin tai ryhmätyöhön keskittyvästä yliopistosta (Osmo Lampinen, ”Oiva Ketonen korkeakoulupoliittisena vaikuttajana”, Tiedepolitiikka 3/2002, 44).
Suomalaiset yliopistot hoitavat laajojen piirien sivistämistä. Vaikka esimerkiksi Vaasan yliopisto painii perustutkinto-opiskelijoiden määrällä mitattuna samassa sarjassa kuin maailman parhaana yliopistona pidetty yhdysvaltalainen Harvard, näiden yliopistojen yhteiskunnalliset tehtävät ovat erilaiset. Harvard on muun muassa suurten taloudellisten voimavarojensa ansiosta onnistunut kasvattamaan ja kokoamaan yhteen merkittävän määrän Nobel-palkittuja tutkijoita. Suomalaisten yliopistojen tehtävänä on ensisijaisesti verovaroin tehdä korkeatasoista tutkimusta ja antaa yhdenvertaisista lähtökohdista akateemista koulutusta mahdollisimman monelle.
Sisäänottomäärien vähentämisen mallia näyttää Jyväskylän yliopisto, joka aikoo vähentää aloituspaikkoja kymmenellä prosentilla vuoteen 2015 mennessä. Vaikkei näin pieni vähennys vielä ratkaisevasti paranna opiskelija/opettaja-suhdetta, suunta on oikea.
Sisäänottomäärien vähennykset ja tutkintotavoitteiden alentaminen tulee tehdä ala- ja yliopistokohtaisen harkinnan perusteella, ei juustohöyläperiaatteella. Vähennykset tulee tehdä siitä lähtökohdasta, että kaikki tieteenalat ja yliopistot ovat eri tavoin tärkeitä. Samalla on vahvistettava yliopistojen perusrahoituksen säilyminen vähintään nykytasolla.