Työn sisällöllinen kiinnostavuus, vastuuntunto ja ammattiylpeys ovat perinteisesti motivoineet tutkijoita. Tutkimusta on tehty ”lihaa säästämättä ja laadusta tinkimättä”, vaikka palkka olisi koulutukseen nähden pieni.

Yliopistojen uudet palkitsemisjärjestelmät, tulospalkkaus ja julkaisujen laatuluokituksen mukaan maksettava lisäpalkkio tuovat tämän idealistisen pohjavireen rinnalle toisen ”äänen”. Taloudellisen hyödyn tavoittelu ujuttautuu tutkimustyön motivaatioperustaan.

Tällä tulosohjauksella on epätoivottavia sivuvaikutuksia. Professorit ja lehtorit pohtivat, kannattaako enää ottaa vastaan rahallisesti ja tulosarvoltaan merkityksettömiä tehtäviä kuten väitöskirjan tarkastusta tai artikkelin kirjoittamista kokoomateokseen. Tiedeyhteisön kollegiaalinen velvollisuuden- ja vastuuntunto rapautuvat.

Hyvästä palvelusta saatavat tipit menevät monissa ravintoloissa tarjoilijoiden yhteiseen virkistyskassaan. Yliopistoissakin on perinteisesti palkittu kollektiivisesti yksikköjä, mikä ei ole sattumaa, vaan perustuu tutkimustyön yhteisölliseen perusluonteeseen.

Tutkimuskysymykset ja tieteen tulokset rakentuvat jo olemassa olevan tiedon varaan. Tutkimusongelmia voidaan siksi löytää ja ratkaista vain tutkijapolvien yhteisvoimin.

Tutkijat saavat vaikutteita toisiltaan muun muassa keskustelujen ja lukemisen kautta. Vaikutteet ovat esimerkiksi ideoita, kritiikkiä, tutkimusongelmia ja -menetelmiä. Näin tieteellisten tutkimusten syntymiseen vaikuttaa suoraan tai välillisesti suuri joukko tutkijoita.

Tieteellinen tieto syntyy siis yhteisössä, jonka jäsenet rikastuttavat toistensa työtä. Tutkijoiden ”keskinäinen osakkuus” näkyy myös periaatteessa, jonka mukaan tutkimustulosten tulee läpäistä tiedeyhteisön kriittinen tarkastelu ennen kuin niitä pidetään tieteen tuloksina.

Silloinkin kun tutkija löytää tai keksii aidosti uutta ja omaperäistä, hän seisoo jättiläisen, tiedeyhteisön hartioilla. Yksilön palkitsemisen korostuminen sopii siksi huonosti tieteen eetokseen.