Kivi on vanhempi kuin koira, koira vanhempi kuin kärpänen, kärpänen vanhempi kuin ohikiitävä ajatus. Silti heti kun ryhdymme asettamaan maailman asioita järjestykseen niiden keston mukaan, törmäämme yllättäviin vaikeuksiin ja lopulta syviin kysymyksiin siitä, mitä edes tarkoittaa olla olemassa.
Esitän seuraavassa oliotyyppien ajallisen taksonomian eli luokittelun: joukko hyvin erilaisia ”olioita” asetetaan järjestykseen niiden oletetun olemassaolon keston mukaan lyhimmästä pisimpään. Mukana on ihmisen ajatuksia, tunteita, aineellisia kappaleita, alkeishiukkasia, matemaattisia totuuksia ja platonistisia ideoita. Matkan varrella käy ilmi, että järjestys riippuu yllättävän paljon siitä, millaisten filosofisten silmälasien läpi maailmaa katsoo.
Nopeasti katoavat: mielen välähdykset
Aloitetaan lyhytikäisimmistä. Yksittäinen ajatus välähtää tietoisuudessa sekunnin murto-osista muutamiin sekunteihin. Se syntyy, muuttuu, ja on poissa ennen kuin ehdimme sitä edes kunnolla tarkastella. Jos jotain voidaan kutsua Juha Tapion laulun sanoin ”ohikiitäväksi”, niin juuri tätä.
Tunteet kestävät tyypillisesti pidempään – minuuteista tunteihin, joskus päiviin. Viha, ilo, suru tai hämmennys pysyvät mukanamme pidempään kuin yksittäinen ajatus, mutta nekin hiipuvat aikanaan. Asenteet puolestaan ovat paljon pysyvämpiä: ne ovat dispositioita, taipumuksia reagoida erityisellä tavalla, ja ne voivat säilyä vuosia tai koko elämän ajan.
Mielenkiintoinen välimuoto ovat kielellisesti muotoillut ideat, jotka voidaan ajatella uudelleen. Yksittäisenä ajatteluaktina ne ovat hetkellisiä, mutta koska ne ovat saaneet kielellisen muodon, joka saattaa vieläpä olla tallennettu tekstiksi, ne voidaan herättää henkiin yhä uudelleen sekä omassa mielessä että toisten mielissä. Tämä antaa niille eräänlaisen ”monikäyttöisyyden”, joka pidentää niiden efektiivistä kestoa.
Elollisten olentojen aika
Yksittäiset elävät olennot kestävät hyvin vaihtelevasti. Bakteeri elää minuutteja, kärpänen viikkoja, ihminen noin 80 vuotta. Eräät puut ja kloonikasvit elävät tuhansia vuosia. Yhdysvaltojen vanhimmat haapametsiköt ovat itse asiassa yhden ainoan kloonatun organismin muodostamia kokonaisuuksia, joissa kaikki näennäisesti erilliset puut ovat saman alkuperäisen yksilön juurivesoja ja siten geneettisesti identtisiä. Tällaisten klooniyhteisöjen iäksi on arvioitu kymmeniätuhansia vuosia.
Lajit kestävät yksilöitä huomattavasti pidempään. Nisäkäslaji elää keskimäärin noin miljoona vuotta ennen sukupuuttoa tai merkittävää muuttumista. Silti lajitkin ovat ajallisesti rajattuja: ne syntyvät, elävät ja katoavat. Dinosaurukset olivat maapallolla noin 165 miljoonaa vuotta. Se on huima aika ihmisen mittapuulla, mutta silti ohimenevä vaihe universumin elinkaaressa.
Kulttuuriset jatkuvuudet
Kun ihminen alkoi kertoa tarinoita ja kirjoittaa, syntyi uudenlaisia jatkuvuuksia. Suullinen perimätieto voi säilyä hämmästyttävän pitkään. Australian alkuperäiskansojen tarinoista on osoitettu löytyvän muistoja tulivuoren purkauksesta ja jääkauden lopun merenpinnan noususta – tapahtumista, jotka sattuivat 37 000 vuotta ja 10 000 vuotta sitten. Silti suullinen perinne on haavoittuva: yksi sukupolvien välinen katkos, ja se on mennyttä.
Tekstit ovat tässä mielessä kestävämpiä, koska ne on tallennettu aineelliseen muotoon. Gilgamesh-eepos on meillä edelleen luettavissa 4 000 vuoden jälkeen, ja Qumranin kirjakääröt kestivät haudassaan kaksi vuosituhatta. Silti tekstitkin ovat kiinni aineellisessa alustassaan ja tulkitsevassa yhteisössään. Ilman lukutaitoa etruskien kirjoitukset ovat meille mykkiä merkkejä.
Aineellinen maailma ja sen rakennuspalikat
Aineelliset kappaleet – kivet, vuoret, planeetat – kestävät kulttuurituotteita paljon pidempään. Kivi jalkakäytävällä saattaa olla miljardeja vuosia vanha, maapallo itsessään noin 4,6 miljardia. Silti aineelliset kappaleet ovat ajan mittaan alttiita suurille muutoksille. Vuoret kuluvat eroosiossa pois, planeetat tuhoutuvat tähtien räjähtäessä.
Alkuaineet ovat pitkäikäisempiä. Vety on ollut olemassa lähes alkuräjähdyksestä saakka, ja raskaammat alkuaineet syntyivät tähtien ytimessä ja supernovaräjähdyksissä. Rauta-atomin ydin voi säilyä käytännössä ikuisesti tai ainakin hyvin, hyvin pitkään. Silti joidenkin teorioiden mukaan jopa protoni, positiivisesti varautunut alkeishiukkanen, saattaa lopulta hajota, mikä tekisi alkuaineistakin äärellisiä.
Alkeishiukkaset – elektronit, kvarkit, fotonit – ovat aineen perimmäisiä rakennuspalikoita. Ne ovat olleet olemassa universumin varhaisimmista hetkistä lähtien, ja ainakin elektronia pidetään käytännössä stabiilina. Sen hajoamista ei ole koskaan havaittu kokeellisesti, ja teoreettiset arviot sen eliniälle ovat valtavasti universumin nykyistä ikää suurempia.
Energia on taas kokonaan oma lukunsa. Termodynamiikan ensimmäisen pääsäännön mukaan energia säilyy: sitä ei voi luoda eikä hävittää, vain muuntaa. Tässä mielessä energia on universumin pysyvin fyysinen ”olento”. Se oli alkuräjähdyksessä ja on todennäköisesti vielä silloinkin, kun kaikki muu on haihtunut.
Abstraktien olioiden arvoitus
Entä sitten matematiikan ja logiikan totuudet? Platonistiset ideat? Kaikki mahdolliset, vielä ajattelemattomat ajatukset? Tässä kohtaa taksonomia horjuu, sillä näiden olioiden olemassaolon luonne riippuu hyvin paljon metafyysisistä oletuksista.
Platonistien mukaan matemaattiset totuudet ja ideoiden maailma ovat ajattomia ja ajan ulkopuolisia – mitä ikinä se tarkoittaakaan. Kahden ja kahden summa on ollut neljä ennen universumin syntyä, ja on vielä senkin jälkeen, kun viimeinen tähti on sammunut. Jos tämä pitää paikkansa, matemaattiset ja loogiset totuudet eivät oikeastaan edes kuulu tähän ajalliseen taksonomiaan. Ne ovat ”ikuisia” siinä erityisessä mielessä, että ne eivät ne ole ajassa laisinkaan.
Nominalisti tai konstruktivisti taas sanoisi, että matemaattiset totuudet ja ideat ovat vain ihmisajattelun tuotteita. Niitä ei ole ilman ajattelijoita, ja ne häviävät, kun viimeinen ajattelija häviää. Tässä näkemyksessä ne paikantuisivat tekstien ja suullisen perimätiedon lähelle – ne ovat olemassa niin kauan kuin kulttuuri, joka niitä kannattelee.
Mahdolliset, vielä ajattelemattomat ideat ovat vielä kummempi tapaus. Ovatko ne olemassa ennen kuin joku ajattelee ne? Filosofi David Lewis vastaisi kyllä, sillä hänen mukaansa kaikki, mikä on edes mahdollista, on jossakin mielessä todella olemassa – vain ei meidän maailmassamme. Toisen näkemyksen mukaan vain se on olemassa, mikä on todella olemassa juuri tässä maailmassa; pelkät mahdollisuudet eivät ole mitään ennen kuin ne toteutuvat. Kysymys mahdollisten olioiden olemassaolosta on syvä pulma, johon ei ole helppoa vastausta.
Miksi järjestys horjuu?
Matkan varrella on käynyt selväksi, että yksiselitteistä kestojärjestystä ei ole. Tässä muutamia tekijöitä, jotka muuttavat kuvaa merkittävästi.
Ensinnäkin on platonismin ja nominalismin välinen ero. Platonistille abstraktit oliot ovat ikuisia; nominalistille ne ovat kulttuurin tuotteita. Riippuen siitä, kumpaa kantaa kannattaa, matemaattiset totuudet sijoittuvat joko taksonomian kestävimpään päähän ikuisina ja ajattomina tai sen lyhytikäisempään, kulttuuristen ilmiöiden joukkoon, missä ne kestävät vain niin kauan kuin niitä ajatteleva yhteisö.
Toiseksi on tyypin ja yksittäisen esiintymän välinen erottelu. Esiintymä on yksittäinen kappale tai kopio (esim. hyllyssäni oleva Karamazovin veljekset). Tyyppi taas on yleinen luokka, johon kaikki yksittäiset esiintymät kuuluvat (esim. Karamazovin veljekset teoksena). Tyyppi voidaan kuitenkin ymmärtää kahdella eri tavalla: joko olemassa olevien esiintymien muodostamana kokoelmana – jolloin tyyppi on olemassa juuri niin kauan kuin yksikin sen esiintymä on olemassa – tai abstraktina ideana, määritelmänä tai mahdollisuutena, joka voisi periaatteessa toteutua, vaikka yhtäkään esiintymää ei olisi koskaan ollut. Jälkimmäisessä mielessä tyyppi voi olla olemassa myös ennen ensimmäistä esiintymäänsä ja viimeisenkin tuhouduttua. Tulipalossa palaa kirjan yksittäinen esiintymä, mutta tyyppi säilyy ensimmäisessä mielessä niin kauan kuin yksikin kopio on jossain olemassa, ja jälkimmäisessä mielessä riippumatta siitä, onko yhtään kopiota jäljellä. Sama kahtalaisuus koskee lajeja: biologisena populaationa laji kuolee sukupuuttoon, mutta määritelmänä (esim. ilmiasun tai perimätyypin kuvauksena) tai mahdollisuutena se pysyy.
Kolmanneksi vaikuttaa kysymys siitä, ymmärretäänkö maailma puhtaasti fysikaalisena eli aineellisena vai emergenttejä eli aitoja uusia olemassaolon tasoja sisältävänä. Aineellisuutta korostavalle ajattelijalle ajatukset ja tunteet ovat lopulta aivotiloja ja tekstit vain musteläikkiä paperilla, eivätkä ne siten muodosta omaa, aineesta erillistä olemisen tapaansa. Toisenlaisen näkemyksen (esim. Popperin ”kolmen maailman” mallin) mukaan mentaaliset ja kulttuuriset oliot muodostavat aidosti omia olemassaolon tasojaan, joita ei voi palauttaa pelkkään aineeseen.
Neljänneksi on kysymys säilyvyyden ja identiteetin suhteesta. Energia säilyy, mutta sen muoto muuttuu jatkuvasti. Onko ”sama” energia olemassa läpi muutosten? Vastaava kysymys koskee lajeja, jotka muuttuvat evoluution kuluessa: onko nykyinen ihminen ”sama laji” kuin 200 000 vuoden takainen esivanhempamme?
Lopulta myös kosmologinen aikaperspektiivi muuttaa kuvaa. Universumin koko elinkaarta ajateltaessa protoni saattaa lopulta hajota, ja niin sanottu lämpökuolema voi tehdä energiasta käytännössä hyödytöntä: sen kokonaismäärä säilyy, mutta se jakautuu lopulta niin tasaisesti maailmankaikkeudessa, ettei sillä voi enää saada aikaan muutoksia tai tehdä työtä. Pitkällä aikavälillä mikään fyysinen ei ehkä olekaan ikuista.
Puuttuvia kategorioita
Listaan voisi lisätä vielä muitakin kiinnostavia olioiden luokkia. Instituutiot – valtiot, uskonnot, yliopistot – ovat eräänlainen välikategoria tekstien ja kulttuurien välissä. Ne voivat kestää jopa vuosituhansia, mutta ovat silti selvästi inhimillisiä rakennelmia.
Kieli itsessään on tärkeä ”olio”. Yksittäinen kieli kestää kauemmin kuin yksittäinen teksti mutta lyhyemmän ajan kuin ihmislaji.
Tapahtumat poikkeavat kappaleista siinä, että ne ovat luonteeltaan ajassa tapahtuvia: maanjäristys kestää vain hetken, mutta sen jälkeen se jää pysyvästi osaksi menneisyyttä, ja tämä menneisyydessä tapahtuminen on itsessään muuttumaton tosiasia. Näin menneisyyden tapahtumia yhdistää sama piirre kuin matematiikan ja logiikan totuuksia: muuttumattomuus.
Luonnonlait taas saattavat olla joko ajattomia, universumin syntymän yhteydessä muotoutuneita tai jopa ajan myötä muuttuvia. Kaiken taustalla häämöttävät lopulta avaruus ja aika itse – mitä ikinä ne ovatkaan – viitekehys, jota vasten muu olemassaolo hahmottuu.
Mitä tästä jää käteen?
Ehkä tärkein oivallus on tämä: ”olemassaolon kesto” ei ole yksiselitteinen käsite. Kun yritämme asettaa maailman ilmiöt aikajärjestykseen, joudumme samalla ottamaan kantaa siihen, mitä oleminen ylipäätään tarkoittaa. Onko olla olemassa sama kuin olla ajassa? Onko olla olemassa sama kuin olla ajateltavissa? Vai onko olemassaolo kenties monitasoinen ilmiö, jossa ajatukset, aineelliset kappaleet ja matemaattiset totuudet kaikki ”ovat” eri tavoin?
Hauskaa kyllä, juuri tämä voi olla harjoituksen arvokkain anti. Kun ryhdymme vertailemaan ohimenevää ajatusta ja ikuista matemaattista totuutta, joudumme ajattelemaan todellisuuden perusrakenteita. Kun huomaamme, että järjestys ei ole itsestäänselvä vaan riippuu metafyysisistä oletuksista, ymmärrämme jotain olennaista: maailman jäsentäminen ei ole neutraali teko. Se paljastaa, millaisen maailmankuvan kanssa elämme.
Lopulta ehkä kaikkein pysyvintä on itse kysymys. Ihmiset ovat kysyneet, mikä on todella olemassa ja kuinka kauan, vähintään siitä lähtien kun Parmenides ja Herakleitos vaihtoivat mielipiteitä muuttumattomuudesta ja muutoksesta 2 500 vuotta sitten. Kysymys elää yhä ja elää todennäköisesti niin kauan kuin joku on kysymässä.
Lopuksi esitän taulukossa kaksi erilaista taksonomiaa olemassaolon kestosta: fysikaalisen ja platonistisen. Taulukko esittää oliotyyppien kestot lyhimmästä pisimpään (ylhäältä alas).
Taksonomioiden välinen ero
Fysikalistinen taksonomia rakentuu oletukselle, että kaikki olemassa oleva on viime kädessä aineellista. Mentaaliset ja kulttuuriset oliot ovat aivotiloja tai aineellisia jälkiä, eivätkä matemaattiset totuudet, luonnonlait tai abstraktit ideat muodosta omaa kategoriaansa: ne ovat ihmisajattelun tuotteita ja katoavat viimeisten ajattelijoiden mukana. Tällöin universumin pysyvimmät oliot ovat fysikaalisia: energia, alkeishiukkaset sekä avaruus ja aika itse.
Platonistinen taksonomia tunnustaa fysikaalisen maailman lisäksi abstraktien olioiden oman olemassaolon tason. Matematiikan ja logiikan totuudet, mahdolliset ideat ja platonistiset ideat ovat ajan ulkopuolisia ja ikuisia. Tässä mielessä ne ovat ”kestävimpiä”, joskin tarkkaan ottaen ne eivät ole ajassa lainkaan, vaan ajan ulkopuolella. Myös empiiristen tosiasioiden ja luonnonlakien sijoittaminen on osin tulkinnanvaraista: kerran tapahtunut jää pysyvästi osaksi menneisyyttä, ja luonnonlait saattavat olla joko ikuisia tai universumin syntymän yhteydessä muotoutuneita.
Listojen alkuosa on lähes identtinen, sillä mentaalisten ja elollisten ilmiöiden ajalliset kestot ovat empiirisesti samat riippumatta metafyysisestä kannasta. Erot kasvavat sitä mukaa kuin lähestytään listan loppua, jossa kysymys abstraktien olioiden olemassaolosta ratkaisee järjestyksen.
