Maa, johon en matkustanut

Olin juuri saanut lisensiaatintutkimukseni valmiiksi 90-luvun puolivälissä. Vailla jatkorahoitusta väitöskirjalleni hain Iranin valtion apurahaa persian ja arabian kielen opintoihin Teheranin yliopistossa. Suureksi hämmästyksekseni sain rahoituksen, ja olin jo intopiukeana suunnittelemassa matkaa, kun väitöskirjaohjaajani piti vakavan puhuttelun.

Hänen mielestään apuraha oli iranilaisen teokratian propagandaa, jonka välikappaleeksi ajautuisin, jos ottaisin rahoituksen vastaan. Mikä tärkeintä, vuosi Teheranissa saattaisi pysyvästi sulkea minulta ovet Yhdysvaltoihin, jonne en olisi haluttu vieras Iranin leima passissa. Varmemmaksi vakuudeksi ohjaajani kutsui toisenkin professorin samalta laitokselta vahvistamaan sanomaansa.

Teheranin vuosi jäi näkemättä. Jälkeenpäin olen usein miettinyt, mitä elämä siellä olisi tuonut mukanaan. Tunnen epämääräistä vetoa maahan, vaikka en ole siellä koskaan käynyt ja persian kielen opinnotkin saivat jäädä.

Raketteja ja runoutta

Iran on jälleen maailman huulilla – tällä kertaa ei runojen vaan rakettien takia. Silti jokaisen uutiskuvan takana, jokaisen ilmaiskun ja geopoliittisen siirron varjossa, on jokin, mitä pommit eivät tavoita: kulttuuri. Sivistys. Kirjallisuus.

Iran on yksi ihmiskunnan suurimmista kulttuurimaista – maa, joka on antanut maailmalle Hafezin ja Rumin, muinaiset filosofit ja arkkitehdit, ja jonka kirjallinen perintö ulottuu tuhansien vuosien taakse.

Islamistinen teokratia on vuosikymmenien ajan yrittänyt kaventaa tätä perintöä, sensuroida sen hankalimmat äänet ja pakottaa Iranin sielu uskonnollisesti motivoidun vallan muottiin. Perintö kuitenkin elää. Ei vähiten yhden pienen, oopiumhöyryissä kirjoitetun romaanin muodossa.

Sadeq Hedayatin Sokea pöllö on kirja, jota Iranin johto ei haluaisi olevan olemassa.

Viidenkymmenen kappaleen painos, maailmankirjallisuuden klassikko

Sadeq Hedayat syntyi vuonna 1903 Teheranissa aristokraattiseen perheeseen. Hän opiskeli sekä Iranissa että Euroopassa, omaksui modernistiset kirjallisuuden tekniikat ja toi ne takaisin kotimaahansa – persialaiseen proosaan, johon ne istuivat kuin avain lukkoon.

Hedayat kirjoitti Sokean pöllön Intiassa ja otti siitä Bombayssa vain pienen, viidenkymmen kappaleen painoksen vuonna 1936 tai 1937. Sensuuri oli läsnä jo ennen teokratiaa: teos oli liian synkkä, liian epäsovinnainen, liian vapaa.

Ensipainoksen kanteen oli merkitty nimenomaisesti ”ei myytäväksi Iranissa”. Hedayat ennakoi, että iranilaiset sensorit estäisivät julkaisun. Iranissa teos tuli saataville vasta 1941–42, kun šaahi Reza Pahlavi oli luopunut vallasta, ja Hedayat julkaisi sen sarjana Iran-lehdessä.

Vaikutus oli välitön ja voimakas, ja siitä seurannut kiistely ei rajoittunut kirjallisiin piireihin vaan kattoi lähes koko lukijakunnan. Yksi varhaisimmista kriittisistä viittauksista tuli Iranin kirjailijoiden ensimmäisessä kongressissa vuonna 1946, jossa teos linkitettiin ranskalaiseen eksistentialismiin ja Camus’n ja Sartren ”dekadenttiin ja defaitistiseen ajatteluun”.

Seuraavina vuosikymmeninä, jotka määritteli šaahi Mohammad Reza Pahlavin hallinnon länsimielisyys, teokseen suhtauduttiin ristiriitaisesti. Kriitikoiden henkilökohtaiset näkemykset taiteen roolista ja modernisaation suunnasta vaikuttivat siihen, miten he kirjaa lukivat.

Islamistinen vallankumous 1979 muutti kaiken. Se toi mukanaan uuden hallitsevan ideologian ja uudet kulttuuriset tabut. Sokea pöllö kiellettiin kokonaan. Paradoksaalisesti kielto vain vahvisti teoksen asemaa: kirjan kielto Iranissa ja postmodernin tutkimuksen synnyttämä kiinnostus kulttuuriseen aitouteen johtivat siihen, että Sokean pöllön persialaisia juuria alettiin tutkia entistä tarkemmin.

Nykyään Sokea pöllöä pidetään yhtenä maailmankirjallisuuden mestariteoksista, ja se ilmestyy jatkuvasti uusina painoksina ympäri maailmaa. Siitä huolimatta teos on edelleen kielletty Iranissa.

Kertomus, josta ei voi herätä

Romaani seuraa nuorta piirtäjää, joka on henkisen romahduksen partaalla. Eristäytyneenä huoneeseensa hän suree salaperäisen naishahmon menetystä, vaipuu muistoihin ja uniin, toistuvan kuva-aiheen lävistämänä: nuori nainen ojentaa kukkaa vanhalle miehelle.

Eräänä yönä kertoja tuntee tutun tuoksun ja näkee huoneensa ikkunasta naisen, joka muistuttaa täsmälleen hänen piirtämäänsä naista. Nainen astuu hiljaa huoneeseen, asettuu sängylle ja kuolee ilman selitystä.

Seuraavissa luvuissa äänen saa katkera ja osattomaksi jäänyt mies, jonka vanhemmat ovat hylänneet. Hän on ajautunut avioliittoon kasvattiäitinsä tyttären kanssa – naisen, joka halveksii häntä ja jolla mies uskoo olevan useita rakastajia. Kertojan ainoa uskottu on vanha nainen, joka on aikoinaan ollut hänen imettäjänsä.

Tarina liikkuu unien, viinin ja oopiumin synnyttämissä harhakuvissa. Aika ja paikka hajoavat; samat kohtaukset toistuvat uusissa hahmoissa kuin painajaisissa, joista ei voi herätä.

Teosta on verrattu Kafkaan ja Poe’een – ja syystä. Sokea pöllö on samalla syvästi juurtunut persialaiseen mytologiaan ja kansantaruihin. Se ei ole eurooppalainen laina vaan ainutlaatuinen synteesi, joka kasvaa omasta maastaan.

Eksistentialismi Teheranissa

Eksistentialismi – filosofinen virtaus, jonka tunnistaa parhaiten Sartren Inhosta, Camus’n Sivullisesta tai Heideggerin kuuluisasta ”kuolemaa kohti olemisesta” – kiteyttää jotain siitä, mitä Hedayat teki kauan ennen kuin käsite tuli muotiin Pariisin kahviloissa.

Eksistentialismin ydin on yksinkertainen ja musertava: ihmistä ei ole ennalta määrätty. Jokainen on heitetty maailmaan ilman käsikirjoitusta, pakotettuna valitsemaan oma olemuksensa. Tästä vapaudesta seuraa ahdistus – perustava kokemus siitä, että elämä on hauras, mielipuolinen ja silti omamme.

Hedayatin kertoja on tämä ihminen. Hän ei tiedä, kuka hän on. Hän ei tiedä, mitä hän on menettänyt tai onko hän koskaan omistanut sen. Hän ahdistuu, hajoaa, toistaa itseään – ja juuri tässä toistossa lukija tunnistaa jotain olennaisesti inhimillistä.

Eksistentialistisessa perinteessä tätä kutsutaan rajatilanteeksi: hetkeksi, jossa ihminen kohtaa oman olemassaolonsa sellaisenaan, ilman suojaavia verukkeita.

Kierkegaard, eksistentialismin varhaisimpia ääniä, puhui ihmisen ristiriitaisuudesta ja pakotetusta valinnasta. Jaspers puhui vapaudesta totalitarismin puristuksessa. Hedayat eli tämän kaiken todeksi maassa, jossa šaahin autoritaarinen modernisaatio ja perinteinen uskonnollisuus puristivat intellektuellia joka suunnalta. Hän päätyi Pariisiin, jossa päätti elämänsä vuonna 1951.

Mitä tuli ei polta

Islamistinen teokratia, joka on vuosikymmeniä tukahduttanut naisten ääniä, taiteilijoiden vapauksia ja älymystön tilaa, on jälleen maailman näyttämöllä. Seuraamme henkeä pidättäen geopoliittista shakkipeliä. Iranin kulttuurin kannalta kysymys on kuitenkin karumpi: mitä jää jäljelle, kun aseet ovat vaienneet?

Sokea pöllö on eräs vastaus. Se, että kirja on edelleen kielletty Iranissa, on paradoksaalinen todistus sen voimasta. Teokratia pelkää kirjoja, jotka muistuttavat ihmistä hänen vapaudestaan – edes hauraan, ahdistuneen, oopiumin höyryisen unen vapaudesta.