Kimmokkeen tähän arvioon sain äskettäin Vaasan yliopistossa vierailleelta filosofilta Kisor Chakrabartilta. Hän kiinnitti huomiota siihen, että taloudellisesti voimistuvassa idässä ei ole ilmoitususkontoa. Tämä koskee esimerkiksi Kiinaa ja Intiaa, maailman väkirikkaimpia maita.

Hindulaisuus ja buddhalaisuus sekä kungfutselaisuus ja taolaisuus eroavat Lähi-idässä syntyneistä juutalaisuudesta, kristinuskosta ja islamista ratkaisevasti. Jälkimmäiset ovat monoteistisiä ilmoitususkontoja: niiden mukaan kaikkitietävä Jumala on ilmoittanut tahtonsa pyhässä kirjassa. Tällainen uskontoperinne on länsimaissa, jotka ovat heikentyneet taloudellisesti viime aikoina. Aasian maat, joiden perinteestä puuttuvat ilmoitus ja monoteismi, ovat vuorostaan vahvistuneet taloudellisesti.

Joku saattaisi nyt väittää, että monoteistinen ilmoitususkonto kangistaa länsimaista kulttuuria, kun taas toisenlaisen perinteen Aasiasta on sukeutunut notkea kissa. Tämä käsitys on kuitenkin puutteellinen muun muassa siksi, että länsimaat ovat maallistuneet voimakkaasti viimeisen sadan vuoden aikana.

Lähi-idän uskontojen lineaariseen aikakäsitykseen kuuluva maailmanlopun ajatus tekee toivosta hupenevan voimavaran. Länsimaissa maallistuminen on lisäksi hävittänyt taloudellista toimeliaisuutta kiihdyttävän tuonpuoleisen palkkion toivon, josta Max Weber puhui kirjassaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Samaan aikaan ympäristöongelmat koettelevat tulevaisuuden uskoa. Idän sykliseen aikakäsitykseen kuuluvat ikuisen kierron ja muutoksen ajatukset pitävät nykyoloissa paremmin pintansa toivottomuutta vastaan kuin länsimainen katsomustapa.

Länsimaissa erilaiset ympäristötuhon skenaariot ovat syrjäyttäneet uskonnollisen maailmanlopun odotuksen. Vaikka Kiinan maaperästä jo viidennes on saastunut, syklinen aikakäsitys suhteellistaa tuhon vakavuuden: maailmoja tulee ja menee – miksi siis huolestua?