Säästöhakuinen opetusministeriö haluaa yliopistojen teroittavan vahvuuksiaan ja erottuvan toisistaan. Tätä sanotaan profiloitumiseksi. Sen vanavedessä uhkaa suhde monialaisuuteen viiletä.
Monialaisuus ei ole kuitenkaan yliopistojen satunnainen ominaisuus vaan ydinolemus. Siksi profiloituminen uhkaa syödä tutkimuksen ja opetuksen laatua ruokkimisen sijaan.
Jo valmiiksi pienissä ja keskittyneissä yliopistoissa kuten Vaasassa profiloituminen johtaa nopeasti näivettymiseen. Syynä on monialaisuuden mukanaan tuomien ideoiden ja kysymysten hukkaaminen.
Wilhelm von Humboldtin ja kansallisfilosofimme J. V. Snellmanin mukaan yliopisto tähtää tieteen kautta sivistykseen. Tähän on nojannut suomalainen yliopistokäsitys. Humboldt asetti korkeakoulupoliittiseksi ihanteeksi, että yliopistot kokoavat yhteen eri alojen tutkimusta ja opetusta. Eri tieteenalojen on nähty ruokkivan ja virittävän tutkimusta ja opetusta tavalla, joka jäisi aikaansaamatta vain pariin alaan keskittymällä.
Kyseisen ruokkimisen ei välttämättä tarvitse olla tieteidenvälistä vahvassa mielessä, vaan eri alat avaavat toisilleen uusia näköaloja pelkällä läsnäolollaan. Tilanne on kuin hiekkalaatikossa, jossa lapset leikkivät rinnakkain. He imevät toisiltaan vaikutteita uusista leikkitavoista myös silloin, kun eivät leiki ryhmänä samaa leikkiä.
Monitieteistä, tieteidenvälistä ja tieteenalarajat ylittävää voidaan käyttää samaa asiaa kuvaavina termeinä, mutta ne voidaan myös erottaa toisistaan. Niitä käytetään erilaisten akateemisten hankkeiden kuten tutkimusprojektien, koulutusohjelmien, tieteellisten aikakauslehtien ja konferenssien määreenä.
Monitieteisyys on näistä ominaisuuksista vaatimattomin ja tarkoittaa samaa kuin monialaisuus. Monialaisessa yksikössä tai hankkeessa on mukana eri tieteenaloja. Niiden yhteistyön laajuudesta tai syvyydestä ei sana monialainen vielä kerro mitään.
Monitieteisiä ovat hankkeet, joissa eri alojen tutkijat käsittelevät samaan aihealueeseen liittyviä kysymyksiä oman tieteenalansa näkökulmasta. Osatutkimusten tavoitteet ja kysymyksenasettelut suhteutetaan toisiinsa vain väljästi. Enemmän tai vähemmän laajaa aihepiiriä lähestytään eri tieteenalojen ja tutkimusintressien näkökulmista. Lopuksi tutkimusraportit kootaan yhteen ja tulosta sanotaan monitieteiseksi.
Tieteidenvälinen on puolestaan hanke, jossa eri alojen yhteistyö on viety pidemmälle ja syvemmälle. Erilaiset näkökulmat ja kysymyksenasettelut on sovitettu tarkasti yhteen. Tieteidenvälisessä hankkeessa yhteistyö on siten järjestelmällisempää ja suunnitelmallisempaa kuin monitieteisessä hankkeessa.
Vaativimmassa mielessä tieteidenvälinen hanke sisältää yhteisten tutkimustavoitteiden määrittelyä sekä erilaisten aineistojen ja menetelmien yhteensovittamista. Eri alojen tutkijat antavat panoksensa myös yhteiseen työhön eivätkä vain omaan tutkimukseensa.
Tällöin voidaan lähestyä jo tieteenalarajojen ylittämistä. Tieteenalarajat ylittävissä hankkeissa pyritään lisäksi luomaan eri alojen osaamisen pohjalta uusia avauksia, yhdistelmiä ja kokonaisuuksia. Tämä voi johtaa jopa uuden tieteenalan tai lähestymistavan syntyyn.
Edellä sanottu osoittaa, että monialaisuus hyödyttää tieteen ja tutkimuksen kehittämistä monin tavoin. Tällaiset pohdinnat loistavat kuitenkin poissaolollaan opetusministeriön ”huippusuunnitelmista”.
Monitieteinen, tieteidenvälinen ja tieteenalarajat ylittävä ovat kuin vaativa, vaativampi, vaativin. Olisiko Vaasan yliopistossa aineksia tieteenalarajojen ylittäjäksi? Mikä sitä tukisi? Olisiko siinä Vaasan uudella energialaboratoriolla annettavaa?