Mitä yhteiskuntaluokka oikeastaan tarkoittaa?

Karl Marxin mukaan yhteiskuntaluokat määrittyvät suhteessa tuotantovälineisiin: kapitalistit omistavat tehtaat ja maan, kun taas työväenluokka myy työvoimaansa. Marx näki tämän jaon historiaa liikuttavana voimana. Luokkien välinen ristiriita johtaisi väistämättä vallankumoukseen ja lopulta luokattomaan yhteiskuntaan. Luokkataistelu oli siis hänen teoriassaan sekä historiallisen muutoksen moottori että poliittisen toiminnan perusta.

Marxin jyrkkä kahtiajako on sittemmin väistynyt moniulotteisemman luokkakäsityksen tieltä. Nykyään yhteiskuntaluokilla viitataan tavallisesti ihmisryhmiin, jotka jaetaan työn, koulutuksen, tulotason ja varallisuuden perusteella. Näistä tekijöistä tulotasoa ja varallisuutta pidetään yleensä perustavimpina, sillä ne kiteyttävät yksilön taloudellisen aseman kaikkein konkreettisimmin. Työ ja koulutus nähdään tulotasoa heijastelevina tekijöinä, mutta yhteys niiden välillä ei ole aina yksiselitteinen tai suoraviivainen.

Korkea koulutus korreloi hyvän ansiotason kanssa, mutta poikkeuksia on runsaasti. Hyvin palkattuja töitä on myös niin sanotuissa työläis- ja käsityöammateissa, kun taas monilla yliopistokoulutusta vaativilla aloilla – kuten kirjastoalalla tai varhaiskasvatuksessa – palkkataso jää varsin vaatimattomaksi.

Tulot jäävät keskimääräistä pienemmiksi myös pätkä- ja osa-aikatyötä tekeviltä sekä työttömiltä. Tämä haastaa yksinkertaisen oletuksen siitä, että koulutus ja tulotaso kulkisivat käsi kädessä ja että yhteiskuntaluokka olisi luettavissa pelkästään tutkintotodistuksesta.

Valta ja eliitti

Tästä näkökulmasta on kiinnostavaa tarkastella myös erilaisia eliittejä. Osa nykyajan talouseliitistä nousee keski- tai työväenluokasta. Heillä on valtaa ja varallisuutta, mutta arvomaailmansa ja makunsa he ammentavat massakulttuurista eikä niinkään sivistyksen ihanteista.

Talouseliitin rinnalle muodostuvat kulttuurieliitti, jonka vaikutusvalta perustuu mielipidejohtajuuteen tai taiteelliseen ilmaisuvoimaan, sekä poliittinen eliitti, jolla on paljon poliittista valtaa ja verkostoja. Nämä eliitit eivät sulje toisiaan pois, ja sama henkilö voi kuulua useampaan. Toisaalta eliittiasema ei välttämättä tarkoita suuria tuloja. Tämä näkyy erityisesti kulttuurieliitissä, jossa taloudellinen niukkuus ja kulttuurinen arvovalta voivat kulkea käsi kädessä – eliittiasema perustuu tällöin kulttuuriseen pääomaan rahan sijasta.

Yhteistä kaikille eliiteille on kuitenkin valta, joka ilmenee vaikutusvaltana ja valinnanvapautena. Valinnanvapaus ilmenee monella tasolla: kykynä kuluttaa, mutta myös kykynä hallita omaa aikaansa, liikkua vapaasti ja rakentaa verkostoja, jotka avaavat uusia mahdollisuuksia. Tällaista valinnanvapautta jo keskiluokalla on enemmän kuin heikoimmassa asemassa olevilla, kuten työttömillä, pitkäaikaissairailla, yksinhuoltajilla ja pienituloisilla. Valinnanvapauden puute kaventaa myös mahdollisuuksia vaikuttaa: näiden ryhmien ääni kuuluu siinä määrin kuin ylemmät yhteiskuntaluokat jaksavat kuunnella ja uskovat jakovaraa olevan.

Tulotaso ja keskiluokan ongelmallinen määritelmä

Suomessa keskiluokkaa pidetään yhteiskunnan laajimpana ryhmänä, mutta sen määrittely on tulkinnanvaraista. Vaikka tulotaso on luokittelun perusta, yksilöiden käsitys omasta asemastaan vaihtelee huomattavasti. Keskiluokkaisuus ei ole vain tilastoja, vaan se muotoutuu arjen realiteettien, elämäntavan ja odotusten kautta.

Tunne keskiluokkaan kuulumisesta riippuu monista tekijöistä: palkkatasosta, asumisen laadusta, menojen ja tulojen suhteesta, säästämisestä, lomamatkoista, harrastuksista, terveydestä ja perhesuhteista. Kuten vanha sananlasku sanoo: ”eivät ne suuret tulot vaan pienet menot”. Pelkät tulot eivät siis kerro koko totuutta, jos menopuoli on raskas esimerkiksi asuntolainan, muun velan, kalliin harrastuksen tai lääkekulujen vuoksi. Lasten määrä, puolison työtilanne tai sairaudet voivat muuttaa taloudellista tilannetta ratkaisevasti, vaikka omat tulot pysyisivät ennallaan. Ihminen voi siis kuulua samaan tuloluokkaan vuosia, mutta käsitys elintasosta ja turvallisuudesta voi vaihdella dramaattisesti.

Yhteiskunnassa on määritelty raja-arvot vähä-, keski- ja suurituloisuudelle, mutta henkilökohtainen näkemys ei aina vastaa näitä. Ihminen voidaan tilastollisesti sijoittaa johonkin luokkaan, vaikka hän ei itse tunne kuuluvansa siihen. Arvot, elämäntilanne ja vertailu omaan viiteryhmään – naapureihin, somessa näkyviin ihmisiin tai omiin vanhempiin – vaikuttavat voimakkaasti siihen, miten asemansa hahmottaa.

Maku ja tyyli – luokan sanaton kieli?

Jos tulo- ja varallisuusperusteinen luokkajako ei vastaa yksilöiden omaa käsitystä asemastaan, yhteiskuntaluokka saattaa näkyä muissa seikoissa, kuten maussa, tyylissä ja elämäntavassa. Pierre Bourdieun klassisen ajattelun mukaan juuri nämä kulttuuriset valinnat paljastavat todellisen luokka-aseman.

Porvarillisen eli keskiluokkaisen maun tunnusmerkit ovat väitetysti helposti tunnistettavia – ja juuri siksi melko arkisia. Ne näkyvät siistissä omakotitalossa tai rivitalossa, jossa on vielä 20 vuotta asuntolainaa jäljellä. Kotia sisustavat Ikea-huonekalut ja harmaat pellavatyynyt. Pihassa seisoo Skoda Octavia, ja kesäloma suuntautuu Mallorcalle. Ammatiltaan ollaan poliiseja, sairaanhoitajia tai opettajia – luotettavia aloja, jotka edustavat keskiluokan selkärankaa.

Ylemmät luokat ja sivistyneistö näyttäytyvät toisenlaisessa estetiikassa. Kaavamaisissa mielikuvissa vapaa-aika kuluu teatterissa, oopperassa tai baletissa, ja kotia koristavat design-klassikot ja galleriataide.

Todellisuudessa nämä rajat eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Talouseliitin edustaja saattaa viihtyä Savonlinnan Oopperajuhlilla yhtä hyvin kuin keskituloinen kulttuurinharrastaja. Sivistys ja kulttuurinen pääoma eivät ole sidottuja pelkästään tuloihin, vaikka lippujen hinnat vaikeuttavat pienituloisten kulttuuriharrastusta – niin oopperassa kuin rockfestareilla.

Musiikkimieltymykset paljastavat tämän selvästi. Popedaa kuuntelevaa pidetään ”tavallisena suomalaisena”, kun taas Behm-fania sivistyneempänä keskiluokkaisena. Kansanmusiikki kuulostaa arkiselta, vaikka voi olla myös eliitin harrastus. Todellisuudessa samat ihmiset voivat kuunnella sekä Popedaa että klassista musiikkia.

Entä Arppa? Hänen yleisönsä ei istu mihinkään lokeroon. Se koostuu yhtä lailla opiskelijoista, virkamiehistä kuin taiteilijoistakin. Musiikkimaun ja luokan välinen yhteys on monimutkaisempi kuin pintapuolinen tarkastelu antaa ymmärtää, vaikka stereotypiat ohjaavat tulkintojamme. Kulttuuriset mielleyhtymät saattavatkin kertoa enemmän meistä ja ennakko-odotuksistamme kuin todellisista yhteiskuntaluokista.

Luokka ei ole ainoa samaistumisen kohde

Monille ihmisille yhteiskuntaluokka ei ole ensisijainen tapa jäsentää omaa paikkaa yhteiskunnassa. Sen sijaan samaistuminen rakentuu muiden, läheisemmältä tuntuvien viiteryhmien ympärille: iän, harrastusten ja muiden kiinnostuksen kohteiden, poliittisten arvojen, uskonnon, etnisen taustan, sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen, vammaisuuden tai asuinpaikan perusteella. Nämä tekijät voivat olla arjessa merkityksellisempiä kuin tulotaso tai ammattinimike, koska ne liittyvät suoraan kokemuksiin kuulumisesta ja ulossulkemisesta.

Tässä mielessä yhteiskuntaluokkakokemus on intersektionaalinen. Taloudellinen asema risteää monien muiden henkilökohtaisten piirteiden ja elämäntilanteiden kanssa, eikä yksilö välttämättä koe kuuluvansa selkeästi mihinkään yksittäiseen luokkaan. Harva mieltää itsensä pelkästään ”keskiluokkaiseksi” tai ”työväenluokkaiseksi”. Luokkatietoisuus kietoutuu aina muihin identiteetteihin.

Keskiluokkaan liitetty tavallisuuden leima saattaa saada osan keskiluokkaisista vierastamaan omaa yhteiskuntaluokkaansa – joku haluaisi kokea olevansa tavallisen sijasta erityinen. Köyhien ja pienituloisten sekä toisaalta talouseliitin luokat sen sijaan vastaavat todennäköisesti paremmin näihin ryhmiin kuuluvien omaa käsitystä yhteiskunnallisesta asemastaan. Talouseliitin tapauksessa on kuitenkin omat varauksensa: Suomessa ei ole tapana pitää itseään rikkaana, vaikka syytä siihen olisi, ja jos tällainen henkilö joutuu luonnehtimaan taloudellista asemaansa, on helpompi sanoa olevansa vauras kuin rikas.

Poliittinen haaste luokka-ajattelulle

Tällä on myös poliittisia seurauksia. Perinteinen talouspohjainen luokka-ajattelu ei välttämättä innosta äänestäjiä, vaikka puolueet asemoisivat itsensä erityisen yhteiskuntaluokan etuja ajaviksi liikkeiksi. Yksilöiden arvot, identiteetit ja kokemukset ovat usein monimuotoisempia ja ristiriitaisempia kuin mitä yksioikoiset luokkapohjaiset tulkinnat antavat ymmärtää. Siksi monet puolueet mielellään jättävätkin viittaamatta yhteiskuntaluokkiin – aiheen monitahoisuuden, poliittisen riskialttiuden tai yksinkertaisesti epäselvyyden vuoksi.

Nyky-yhteiskunnassa luokka on edelleen olemassa, mutta sen merkitys ei ole yksiselitteinen eikä yksinään riittävä selittämään ihmisten kokemuksia, valintoja tai poliittista käyttäytymistä. Yhteiskuntaluokka on yksi näkökulma muiden joukossa – tärkeä, mutta ei ainoa. Sen ymmärtäminen edellyttääkin, että tarkastelemme samanaikaisesti sekä taloudellisia rakenteita että ihmisten monikerroksisia identiteettejä ja arkisia kokemuksia.