On vaikea, ellei mahdotonta, valita lempirunoani. Mielestäni yksi lumoavimmista ja omaperäisimmistä runoista on kuitenkin Hölderlinin (1770–1843) ”Suloisessa sinessä” (In lieblicher Bläue). Sen suomentaja Johan L. Pii on osunut napakymppiin.
”Suloisessa sinessä” avautuu maisemasta: kirkontornin metallikatto kukkii valossa, pääskyjen huudot halkovat ilmaa, ja kaiken ympäröi sininen taivas. Alku näyttää yksinkertaiselta kuvaukselta, mutta Hölderlinille maisema ei ole pelkkä tausta – se on portti kysymyksiin, jotka koskevat kauneutta, olemisen perustaa ja ihmisyyttä. Juuri tästä portista runo kulkee: konkreettisesta kuvasta kohti metafyysistä horisonttia.
Luonto ja pyhä etäisyys
Runossa kirkontorni ja sen ikkunat ovat ”kuin portteja kauneuteen”. Hölderlin vihjaa, että kulttuuri jäljittelee luontoa – kirkontornin muodot muistuttavat metsän puita. Tämä ei ole sattumaa: Hölderlinille luonto on pyhyyden ilmenemistä, ei vain materiaa.
Sininen taivas, valo ja puro ovat merkkejä siitä, että jumaluus (mitä ikinä se onkaan: olemisen perusta vai ideaali?) ei ole kaukana, vaan ilmenee juuri siinä, mikä on avointa ja kirkasta. Silti pyhä pysyy etäisenä: ”niin yksinkertaiset ovat kuvat, niin kovin pyhät, että niitä usein todella pelätään luonnehtia.” Tämä varovaisuus on olennaista – pyhää ei voi omistaa, vain lähestyä kunnioituksella.
Ihminen mittaamattomuuden edessä
Runo kysyy suoraan: ”Onko jumala tuntematon? Onko hän ilmi kuin taivas?” Vastaus on paradoksaalinen: jumala on ilmi, mutta jää mittaamattomaksi. Ihminen ei voi asettaa jumaluutta omiin rajoihinsa, mutta voi jäljitellä sen hyveitä ja iloa. Hölderlin kirjoittaa: ”niin kauan kuin ystävällisyys, puhdas, asuu sydämissä”, ihminen ei mittaa jumaluutta väärin. Tämä on runon eettinen ydin: mitta ei ole tekninen sääntö, vaan tapa olla suhteessa siihen, mikä ylittää meidät.
Samalla runo ei unohda kärsimystä. Viittaukset Oidipukseen, Heraklekseen ja Dioskuureihin tuovat esiin tragedian: ihminen joutuu taistelemaan jumalan kanssa – ei vihassa, vaan rajallisuuden ja äärettömyyden kitkassa. Kärsimys kuuluu ihmisyyteen, mutta se ei tee elämästä merkityksetöntä. Päinvastoin, kuten runon vavisuttava loppuvirke toteaa: ”Elämä on kuolemaa, ja kuolema on elo myös.” Hölderlin ei tarjoa helppoa sovitusta, vaan kutsuu sietämään ristiriitaa.
Hölderlinin filosofinen tausta
Hölderlin opiskeli Hegelin ja Schellingin kanssa, ja hänen runoutensa kantaa mukanaan idealismin kysymyksiä. Hänelle moderni ihminen on eriytynyt luonnosta ja jumalista – tämä on välirikko, eriytymisen tila. Siinä sovinto ei tarkoita paluuta alkuperäiseen ykseyteen, vaan tietoista rinnakkaisuutta: ihminen asuu välimatkassa. Tästä syntyy Hölderlinin ajatus: ”Ihminen asuttaa maata runollisesti.” Runollinen asuminen ei ole pakoa todellisuudesta, vaan herkkyyttä – kykyä nähdä, nimetä ja kiittää ilman omistamista.
Hölderlinin runoissa jumalten poissaolo ei ole pelkkä tyhjyys, vaan tila, jossa jumaluus (olemisen perusta ja ideaalinen taso) ilmenee välähdyksinä: sinisessä taivaassa, virtaavassa purossa, kukassa auringon alla. Jumala on ”tuntematon”, mutta juuri siksi hän on mitta – ei omistettava, vaan kunnioitettava.
Mitä runo kertoo ihmisestä?
Runo piirtää ihmiskuvan, joka on yhtä aikaa hauras ja ylevä. Ihminen voi katsoa ylös ja kysyä: ”Tahdonko olla tuollainen?” Vastaus on kyllä – mutta runollisesti. Ei omistaen, vaan jäljitellen; ei käskien, vaan kiittäen. Ihminen ei ole jumala, mutta hänessä on jumalallinen kipinä: puhtaus, ystävällisyys, kyky luoda kauneutta. Samalla hän kantaa kärsimystä, joka ei ole merkityksetöntä, vaan osa mittaa, joka tekee elämästä totta.
Kirkkauden ja haavoittuvuuden yhteiselo
”Suloisessa sinessä” ei tarjoa järjestelmää, vaan tavan elää kysymyksissä. Se opettaa ”mitan etiikkaa”, jota voisi kutsua myös herkkyydeksi ja arvon tajuksi: katso, mutta älä polta katseella; nimeä, mutta jätä pyhälle tila; jäljittele, mutta älä omista; kiitä, sillä kauneus ei ole ansio, vaan lahja. Hölderlinin runous ja filosofia yhtyvät tässä: ihminen asuttaa maata runollisesti, kun hän suostuu elämään kirkkauden ja haavoittuvuuden yhteiselossa.
