Yleisesti tunnettuja ovat ajatus ihmisestä rationaalisena eläimenä sekä näkemys siitä, että ihminen on ihmiselle susi.
Fraasia ”ihminen on rationaalinen eläin” pidetään usein aristoteelisena, vaikka Aristoteles ei sitä täsmälleen tässä muodossa esittänyt. Hän kuitenkin korosti järjenkäytön, tiedon tavoittelun ja harkinnan merkitystä ihmiselle ominaisina kykyinä. Samalla hän näki ihmisen perustavanlaatuisesti yhteisöllisenä olentona – ”poliittisena eläimenä”, jonka luontainen elinympäristö on kaupunkivaltio. Nämä näkemykset punoutuvat yhteen Nikomakhoksen etiikassa ja Politiikassa, joissa moraali ja yhteisö muodostavat erottamattoman kokonaisuuden.
Sanonta ”ihminen on ihmiselle susi” juontaa juurensa Plautuksen Aasit-näytelmään, jossa sitä käytettiin kuvaamaan ihmisten ahneutta ja petollisuutta erityisesti silloin, kun he eivät tunne toisiaan. Myöhemmin Thomas Hobbes antoi ilmaisulle uuden sisällön. Hänen mukaansa luonnontilassa – ilman yhteiskuntasopimusta ja yhteisiä sääntöjä – ihmisten välinen elämä olisi väkivallan ja epäluottamuksen hallitsemaa, kaikkien sota kaikkia vastaan.
Näiden klassisten luonnehdintojen rinnalle voidaan asettaa vähemmän kulunut mutta yhtä merkittävä vertauskuva: ihminen yksilönä on osa yhteisöä, joka ylläpitää ja uudistaa yhteistä kielellisten käytäntöjen kudelmaa. Kieli ei ole pelkkä viestintäväline, vaan yhteisesti kudottu rakenne, jonka avulla ihmiset tunnistavat itsensä ja toisensa. Tämä kudelma ei ainoastaan liitä yksilöitä toisiinsa vaan muodostaa heidät ihmisiksi.
Kieli on elävä järjestelmä, johon ihmiset kiinnittyvät, jota he muokkaavat ja jossa heidän identiteettinsä saa hahmonsa. Jokainen lisää kudelmaan oman kuvionsa – omat ilmaisutapansa, näkökulmansa ja vivahteensa – mutta riittävän samankaltaisesti, jotta yhteisymmärrys säilyy mahdollisena. Näin kieli on sekä yhteisön että yksilön peili: se paljastaa, mitä pidämme tärkeänä, ja samalla muovaa niitä horisontteja, joista käsin voimme ajatella ja toimia.
Viime vuosina tämä käsitys kielellisestä erityisyydestä on suhteellistunut. Tutkimus on paljastanut eläinlajien kykyjä käyttää symboleja, osoittaa empatiaa ja viestiä taidokkaasti. Samalla suuret kielimallit ja tekoälyjärjestelmät ovat herättäneet kysymyksen siitä, mitä kielellinen luovuus ja ymmärrys oikeastaan tarkoittavat. Koneiden tuottama kieli voi vaikuttaa ihmismäiseltä, mutta se jää riippuvaiseksi inhimillisistä merkitysrakenteista – se ei elä kielessä, vaan jäljittelee sen liikkeitä.
Kieliyhteisö mahdollistaa merkitysten jakamisen myös sellaisten yksilöiden välillä, jotka eivät tunne toisiaan. Kommunikaation kautta ylläpidämme ja päivitämme yhteisiä normeja, käsitteitä ja metaforia. Yhteinen kieli on samalla sekä vakaa että joustava: se luo perustan, josta yksilö voi ammentaa ilmaistakseen persoonallisuuttaan, kulttuurisia kokemuksiaan ja omintakeisia näkemyksiään. Nämä idiosynkraattiset kuviot erottavat ihmiset toisistaan, mutta nekin jäävät osaksi samaa kudelmaa.
Yksilön identiteetti ja yhteisön kieli kietoutuvat toisiinsa. Ihminen ei ole irrallinen toimija, vaan osa verkostoa, jossa hän sekä sopeutuu olemassa oleviin kielellisiin käytäntöihin että muokkaa niitä osaltaan. Kudelma-metafora havainnollistaa, miten kielen ja kulttuurin kentällä pysyvyys ja muutos elävät rinnakkain: yhteinen kieli pitää yhteyden yllä, mutta on samalla avoin uusille kuvioille ja tavoille hahmottaa maailmaa.
Lopulta yksilö, yhteisö ja kieli eivät muodostakaan kolmea erillistä todellisuutta, vaan toistensa ilmauksia. Yksilö on yhteisö tiivistettynä ja yhteisö yksilöiden yhteinen kieli laajennettuna – kudelma, jonka kautta ihmisyys tulee näkyväksi.
