Chileläisen runoilijan ja kirjailijan Alejandro Zambran esikoisromaani Bonsái (2006) sisältää sattuvan ja lyhyen tarinan, jonka hän on avoimesti lainannut toiselta kirjailijalta. Vaikka viittaukset ja lainaukset ovat tieteellisessä tutkimuksessa välttämättömiä, myös kaunokirjallisuudessa niitä käytetään yllättävän paljon – tosin usein ilman avointa tunnustusta.
Tarinan alkuperä on argentiinalaisen Macedonio Fernandézin (1874–1952) novellissa ”Tantalia”. 
Siinä pariskunta ostaa pienen kasvin rakkautensa symboliksi. Myöhemmin he oivaltavat, että jos kasvi kuolee, myös heidän rakkautensa kuolee. Koska heidän rakkautensa on valtava ja he haluavat suojella sitä, he päättävät kadottaa kasvinsa muiden samanlaisten joukkoon, jotta sen kohtalo jäisi tuntemattomaksi. Tämä kuitenkin tekee heidät surullisiksi – he tietävät, etteivät enää löydä tuota kasvia.
Kertomus herättää monia ajatuksia. Ensinnäkin se kuvaa, kuinka tärkeinä pidettyjen ihmissuhteiden ja muiden merkitysten ilmaisu hakee konkreettisia muotoja. Pariskunnan valinta – kasvi rakkauden tunnuksena – on osuva, sillä se symboloi kasvua ja elinvoimaa. Totunnaisempi rakkauden symboli, sormus, puolestaan edustaa sitoutumista, jatkuvuutta ja ikuisuutta.
Toiseksi on kiinnostavaa, että pariskunta kiinnittyy rakkautensa symboliin niin lujasti, että kasvin kuolema näyttäytyy heille rakkauden kuolemana. Voisihan kuitenkin ajatella, että kasvin väistämätön kuihtuminen kohottaisi symbolin uudelle, aineettomalle tasolle: muistikuva kasvista voisi edelleen kantaa rakkauden merkitystä, vaikka itse kasvi olisi poissa. Lisäksi voidaan nähdä, että rakkauden symbolit – olivatpa ne konkreettisia, kuten kasvi tai sormus, tai abstrakteja, kuten muisto tai muu ajatus – edustavat vain yhtä rakkauden ulottuvuutta. Vielä merkittävämpiä ovat rakkaudelliset teot ja käytännöt, joiden kautta rakkaus saa jatkuvasti uuden ja elävän muodon.
Kolmanneksi nousee kysymys, miksi he pelkäävät kasvin häviävän muiden joukkoon. Yksi näkökulma on, että kasvi on lajinsa ilmentymä – vain yksi monista samanlaisista. Tätä näkemystä vastaan pariskunta haluaa korostaa rakkautensa ainutlaatuisuutta, eikä mikään rakkauden yleispätevyyden ajatus tyydytä heitä. Silti voidaan huomauttaa, että symbolin katoaminen ei vie todellista rakkautta, jos se on aitoa. Ehkä heidän pelkonsa kertookin kiintymyksestä itse valittuun symboliin enemmän kuin toisiinsa.
Näin kertomus havainnollistaa, kuinka symbolinen representaatio voi kääntyä itse merkityksen esteeksi. Tämä havainto ei kuitenkaan vielä suoraan vastaa otsikkomme kysymykseen, mikä rakkaudessa on erityistä ja mikä taas yleistä.
Rakkaudessa on erityistä sen yksilöllinen merkitys, jota tarinan pariskunta pyrkii korostamaan symbolin, pienen kasvin kautta. He pitävät kasvia merkkinä ja suojeluksen kohteena, joka kuvastaa heidän rakkautensa syvyyttä ja elinvoimaa. Tämä symboliin kiinnittyminen kuvaa rakkauden henkilökohtaista ja ainutlaatuista kokemusta, joka erottaa heidän suhteensa muista.
Toisaalta rakkauden yleistä puolta edustaa esittämäni ajatus siitä, että rakkauden merkitys voi säilyä riippumatta sen ulkoisista symboleista tai konkreettisista ilmentymistä. Kasvin kuolema voisi nostaa rakkauden merkityksen abstraktimpaan, muistojen kantamaan muotoon, jolloin itse rakkaus ei kuole symbolin mukana. Symbolin katoaminen ei siis välttämättä vie pois aidon rakkauden sisäistä jatkuvuutta.
Kun lisäksi otetaan huomioon rakkaudelliset teot ja käytännöt, joiden kautta rakkaus saa jatkuvasti uuden ja elävän muodon, hallussamme on – varovaisesti hapuillen – sekä käsitys rakkauden yleisestä muodosta että ymmärrys sen yksilöllisten hahmojen paljoudesta.
