Ne Lintuizet -folkyhtye käsittelee Laatikkoon-biisissä erästä yhteisöllisen rakentumisen ilmenemismuotoa: yhteisten arvojen sekä ajattelu- ja toimintatapojen syntymistä, jakamista ja säilymistä. Biisi kuvaa osuvasti sitä, miten pidämme eri yksilöiden suhteellista samanlaisuutta normaalina ja luonnollisena. Samalla näiden samankaltaisuuksien yhteisölliset juuret jäävät helposti huomaamatta.
Ne Lintuizet on muokannut Pertsa Reposen suomennosta (1966) Malvina Reynoldsin kappaleesta ”Little boxes”. Mainiossa laulussa todetaan muun muassa, että kaikki yliopistossa opiskelleet on tehty samalla muotilla ja ovat mieleltään samanlaisia. Voit pitää näkemystä kärjistyksenä ja liioitteluna, mutta samalla ajatella, että on siinä jotain perää: yksi kasvatuksen ja koulutuksen sivuvaikutuksista on ihmisten ajattelu- ja toimintatapojen suhteellinen samanlaistuminen.
Yksilöt voivat kuitenkin kuulua samanaikaisesti moniin eri ryhmiin ja yhteisöihin, joissa seurataan erilaisia sääntöjä ja ollaan kiinnostuneita eri asioista. Siksi yksilöiden arvomaailma ei välttämättä ole tasakoosteinen ja johdonmukainen, vaan voi sisältää eri yhteisöistä peräisin olevia ja eri suuntiin vetäviä arvoja. Opettajani, professori Simo Knuuttila piti yhtenä eurooppalaisen kulttuurin tunnuspiirteenä juuri sekakoosteista arvomaailmaa. Tällaista eri suuntiin vetävien arvojen ja kiinnostuksen kohteiden kokonaisuutta olen kutsunut moniviehättyneisyydeksi.
Moniviehättyneisyys voi olla toisten ihmisten ymmärtämisen kannalta myönteinen asia. Jos tunnistaa itsessään arvojen tai intressien ristivetoa ja hyväksyy sen osaksi itseään, voi olla helpompi elää sovussa muiden erilaisia mielipiteitä edustavien ihmisten kanssa kuin siinä tapauksessa, että oma arvomaailma olisi hyvin harmoninen ja yksiviivainen.
Brian Epstein toteaa tuoreessa kirjassaan Social Ontology (Cambridge University Press, 2025), että yhteisöllisten ilmiöiden perusominaisuuksien tarkastelu on yksi filosofian vanhimmista osa-alueista. Jo ennen Sokratesta sellaiset filosofit kuin Protagoras, Antifon, Herakleitos ja Euthyfron kiistelivät oikeudenmukaisuuden, etiikan ja kielen luonteesta ja alkuperästä. Joidenkin mielestä ne olivat luonnon tuotetta, toisten mielestä ihmisten yhteisymmärryksen tulosta ja kolmansien mielestä jumalallista alkuperää.
Esimerkkejä yhteisölliseen todellisuuteen liittyvistä käsitteistä ovat omaisuus eli omistusoikeus, rotu, kollektiiviset asenteet eli ryhmien ja organisaatioiden uskomukset, toiveet, tiedot, aikomukset ja niin edelleen. On mahdollista, että mikä tahansa (tai jokainen) edellä mainituista on erehdys tai harhakuvitelma. Ehkä rotuja ei ole olemassa. Ehkä ryhmien teot tai aikomukset ovat vain löyhä tapa puhua. Niin tai näin, nämä esimerkit auttavat sosiaalisten ilmiöiden tutkijoita kartoittamaan aihealueensa kysymyksiä ja vastaustapoja.
Jotkut kiistävät, että sosiaaliset entiteetit (olevaiset) olisivat objektiivisesti olemassa, ja jotkut kyseenalaistavat sen, että olevaisilla ylipäänsä on oma ”luontonsa”. Voimme kuitenkin suhteellisen kiistattomasti ajatella, että sosiaaliset entiteetit eivät ole maailman perusasioita, vaan pikemminkin muiden asioiden tulosta. Siten ne ovat selityksen tarpeessa. Esimerkiksi omaisuus ja omistusoikeus eivät ole esineiden perus- tai alkeispiirteitä, vaan paremminkin yhteisöllisen vuorovaikutuksen tuotetta. Yrityksen, kuten Wärtsilän tai Finnairin, aikomus tai uskomus ei ole maailman alkukantainen piirre, vaan yhteisöllisen vuorovaikutuksen tulosta.
Monet sosiaalisen ontologian tutkijat pyrkivätkin selittämään yhteisölliset ilmiöt muiden ilmiöiden avulla. Yksinkertaisimmat versiot tästä ovat yhteisöllisten ilmiöiden ”yksilöllisiä” selityksiä tai pelkistyksiä, joissa vedotaan yksittäisten ihmisten yksilöllisiin piirteisiin tai tekoihin. Joku voi esimerkiksi väittää seuraavaa: ryhmällä on jokin uskomus, jos ja vain jos kaikki tuon ryhmän jäsenet henkilökohtaisesti uskovat saman. Tämä on reduktiivinen selitys ryhmäuskomuksista – ei kovin hyvä selitys, mutta tämän onkin vain yksinkertainen havainnollistus.
Monet sosiaalisen ontologian teoreettiset kuvaukset tähtäävät eräänlaiseen naturalismiin. Olipa niiden tarkoitus olla pelkistäviä tai ei, ne selittävät joko yksittäisiä yhteisöllisiä ilmiöitä tai yhteisöllisiä ilmiöitä yleensä niin, että ne sopivat luonnonjärjestykseen. (Jotkut teoreetikot vastustavat yhteisöllisen naturalisointia, kun taas toiset pyrkivät laajentamaan käsitystämme siitä, mitä naturalisointi on.)
Erilainen tavoite – edellisen vastakohta – on uudistaa sosiaalista käsitystämme maailman luonteesta. Niinpä jotkut teoreetikot väittävät, että ryhmät tai ryhmien piirteet ovat erityisellä tavalla (ontologisesti) erottuvia. Erään näkemyksen mukaan ryhmät ovat esimerkiksi ”monikkomuotoisia subjekteja”, aivan kuten yksilöt ovat yksilöllisiä subjekteja. Joidenkin mielestä ryhmillä on uskomuksia, haluja ja muita asenteita, jotka ovat analogisia yksittäisten ihmisten uskomusten, halujen ja muiden asenteiden kanssa – eivät niiden johdannaisia.
Toiset teoreetikot kääntävät yhteisöllisten asioiden ja yksilöiden välisen määräytymissuhteen toisinpäin: sen sijaan, että he katsoisivat esimerkiksi, että ryhmät määräytyvät yksilöiden vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, he katsovat, että yksittäiset ihmiset ovat itse yhteisöllisesti rakentuneita, kuten Ne Lintuizien laulussa kuvataan. He saattavat myös katsoa, että ihmisten toiminta määräytyy yhtä lailla yhteisöllisten rakenteiden kuin yksilöiden oman toiminnan perusteella.
Oletetaan argumentin vuoksi, että sosiaaliset entiteetit ovat yhteisöllisen vuorovaikutuksen tuotetta ja että eri yhteiskunnat ovat vuorovaikutuksessa monin tavoin. Tällöin vaikuttaa todennäköiseltä, että yhteisölliset erottelut ja kategoriat, joita meillä on, eivät ole ainoa tapa, jolla ne voisivat olla. Eri yhteiskunnissa on esimerkiksi erilaisia omaisuuskategorioita, ja joissakin yhteiskunnissa ei ole lainkaan tällaisia kategorioita. Eri yhteiskunnissa on myös erilaisia rotukäsitteitä, ja toisissa niitä ei ole lainkaan. Monet teoreetikot käyttävät sosiaalista ontologiaa yhteiskuntakritiikin välineenä ja väittävät, että yhteisölliset kategoriat, joita yhteiskunnassa on, eivät ole sellaisia kuin niiden pitäisi olla.
Yhteisöllisen kategorian ja lajin ajatus voidaan ymmärtää suhteessa luonnollisiin lajeihin. Karkeasti esitettynä luonnollisen lajin ajatus on seuraavanlainen: vaikka maailmassa on lukemattomia tapoja luokitella asioita, jotkin tavat ovat erottuvia tai etuoikeutettuja, kun taas toiset eivät niinkään. Voimme ehdottaa täysin mielivaltaisia ryhmittelyjä – kuten sellaisen, johon kuuluvat tämä koira ja tuo kippo sekä Sibeliuksen viulukonsertto. Tällaiset ryhmittelyt eivät ole luonnollisia, erottuvia tai etuoikeutettuja.
Lajit voivat olla monin eri tavoin erottuvia tai etuoikeutettuja. Luonnollinen laji tarkoittaa sellaista lajia, jonka erityispiirteet johtuvat luonnosta eivätkä esimerkiksi ihmisen määräyksestä tai toiminnasta. Se, mitä luonnolliset lajit ovat – samoin kuin se, mitä on olla laji ja mitä on olla luonnollinen – on kiistanalaista. Luonnollisia lajeja koskevien luokittelujen ymmärretään kuitenkin yleisesti sopivan tieteelliseen tutkimukseen ja liittyvän lakeihin ja induktiiviseen päättelyyn (eli päättelyyn, jossa perusteiden totuus tekee johtopäätöksen todennäköiseksi).
Luonnollisilla lajeilla katsotaan myös olevan keskeinen rooli siinä, miten sanat saavat merkityksensä. Luonnolliset lajit ovat kuitenkin harvalukuisia siinä mielessä, että useimmat ryhmittelyt eivät vastaa luonnollisia lajeja.
Epsteinin mukaan yhteisöllisen rakentumisen käsitteellä on huono maine. ’Yhteisöllinen rakentuminen’ voi ensinnäkin viitata rakentumisen prosessiin tai lopputulokseen eli rakennelmaan. Aikoinaan jonkin asian kutsuminen yhteisöllisesti rakentuneeksi merkitsi sitoutumista erityiseen agendaan tai teoriaan maailman luonteesta. Se viittasi esimerkiksi metafyysisen realismin kieltämiseen ja joidenkin mielestä jopa tieteen hylkäämiseen. Yhteisöllisen rakentumisen käsite oli 1980- ja 1990-lukujen kulttuurisotien ytimessä. Tätä taustaa vasten Ian Hacking ivaa kirjassaan The Social Construction of What? (1999) erilaisia yhteisöllistä rakentumista koskevia väitteitä.
Viime vuosina väitteet yhteisöllisestä rakentumisesta ovat yleistyneet erityisesti rotu- ja sukupuolikäsitteiden tarkastelussa, ja kyseisiä väitteitä on myös hieman ”pyöristetty”, jolloin ne ovat menettäneet osan antirealistisista sävyistään. Tämä antaa meillekin mahdollisuuden suhtautua ennakkoluulottomasti siihen, miten yhteisöllinen rakentuminen tulisi ymmärtää.
Sally Haslanger (1995) esittää kolmitahoisen erottelun yhteisöllisen rakentumisen eri muodoista (”Ontology and social construction”, Philosophical Topics, 23, ss. 95–125). Erottelu on hienovarainen ja saattaa ensisilmäyksellä näyttää saman asian toistolta, jossa erot ovat vain kielellisiä. Kausaalisen (syysuhteeseen perustuvan) rakentumisen mukaan yhteisölliset tekijät ovat mukana tuottamassa jonkin luokittelun olemassaoloa, ja konstitutiivisen rakentumisen mukaan yhteisölliset tekijät ovat siinä perustavia. Kolmanneksi Haslanger mainitsee diskursiivisen rakentumisen, jonka mukaan kieli ja kielellinen attribuointi (”jonkin lukeminen jonkin toisen ominaisuudeksi”) ovat mukana yhteisöllisten kategorioiden luomisessa. Haslanger määrittelee yhteisöllisen rakentumisen muodot seuraavasti:
Kausaalinen rakentuminen: Yhteisölliset tekijät vaikuttavat kausaalisesti siihen, että jokin asia (esim. omaisuus tai rotu) on syntynyt tai että se on juuri sellainen kuin se on.
Konstitutiivinen rakentuminen: Määritellessämme jotakin asiaa meidän on viitattava yhteisöllisiin tekijöihin.
Diskursiivinen rakentuminen: Jokin asia on diskursiivisesti rakentunut vain siinä tapauksessa, että se on sellainen kuin se on juuri sen vuoksi, mitä siihen on ominaisuudeksi luettu (attribuoitu).
Haslangerin esittämä jaottelu on huomionarvoinen. Sitä voi olla kuitenkin syytä työstää ja kehittää.
Tarvittavaa kehitystyötä voi auttaa seuraava taulukko, jossa esittelen Espsteinia (2025, 37–38) seuraten laajoja ”perheitä”, joihin yhteisöllisen rakentumisen teoriat (sosiaalinen konstruktionismi) voidaan luokitella:
Taulukossa 1 esitetty luettelo yhteisöllisen rakentumisen teorioista ei ole tyhjentävä. On myös mahdollista, että teoriaperheet ovat päällekkäisiä. Voi esimerkiksi olla, että luotettavasti selittäviä yhteisöllisiä käsitteitä voidaan tuottaa niin konvention ja nimeämisen kuin lainsäädännönkin avulla. Epstein itse on pluralisti, jonka mukaan yhteisöllisen rakentumisen mekanismeja on monia erilaisia. Itse olen valmis hyppäämään tähän kelkkaan.
Alussa esittelemäni Laatikkoon-biisi viittaa arvojen sekä ajattelu- ja toimintatapojen jakamiseen ja säilymiseen yhteiskunnassa. Tällaista yhteisöllistä rakentumista käsittelevät erityisesti konvention teoriat.
