Orenda on ohjaaja Pirjo Honkasalon ja käsikirjoittaja-näyttelijä Pirkko Saision elokuva (2025), joka vaatii katsojalta paljon. Siinä käsitellyt teemat ovat sielullisesti vaativia: elämä ja kuolema, tyhjyys ja kaikkeus, torjuminen ja hyväksyntä. Elokuvassa ei ulkoisesti tapahdu kovin paljon, mutta se on ladattu täyteen vertauskuvia ja katsomuksellista pohdintaa. Elokuvassa elämänvoima, orenda, henkilöityy arvoitukselliseen pikkupoikaan.
Orendan käsitettä on tutkinut amerikkalainen kielitieteilijä John Hewitt. Hän kertoo, että Pohjois-Amerikan irokeesien mukaan kaikissa elollisissa ja elottomissa luontokappaleissa on näkymätöntä, mystistä voimaa – orendaa. Se, jolla tuota voimaa on, voi käyttää sitä itselleen ominaisella tavalla.
Hewitt (1902, 37, 42–43, 46) kiinnittää huomiota siihen, että orendan kaltaisia käsitteitä esiintyy myös muissa kulttuureissa. Lisäksi hän väittää, että eri kulttuureissa on elämänvoiman katsottu ilmenevän erityisesti äänessä, musiikissa ja laulamisessa (Hewitt 1902, 35, 40, 43).
Irokeesien mukaan orenda ilmenee monenlaisina kykyinä ja voimina, joilla ihmiset voivat vaikuttaa ympäristöönsä ja muihin ihmisiin (Hewitt 1902, 37–39). Vaikutukset voivat olla hyviä tai huonoja, hyödyllisiä tai haitallisia.
Mielestäni orendan käsitteen kanssa vahvasti resonoi Arthur Schopenhauerin (1788–1860) käsitys tahdosta ja energiasta. Hänen mukaansa taide ja ennen kaikkea musiikki ilmentävät havaittavan maailman taustalla vaikuttavaa tahtoa. Tuota tahtoa hän piti sokeana ja tarkoituksettomana elämää ylläpitävänä energiana mutta samalla myös kärsimystemme viimekätisenä lähteenä (Kalle Puolakka, Johdatus estetiikkaan ja taiteenfilosofiaan, Helsinki: Gaudeamus, 2024, s. 67).
Samantapainen ajatus sisältyy Terho Pursiaisen kirjaan Sokea äiti: kerettiläisen katekismus (WSOY, 1984), jossa hän luonnostelee ateistista kristillisyyttä. Järkyttävien kärsimysten ja onnettomuuksien pohjalta tuntuu sopivammalta kutsua olemassaolomme perustaa sokeaksi kuin kaikkivoivaksi.
Näissä mietteissä kuuluu kaikuja kristillisen mystikon Mestari Eckhartin (n. 1260–1328) ajattelusta. Hänen mukaansa Jumala on mystinen voima, josta ei tarkkaan ottaen voi sanoa totuudellisesti mitään. Tällaista käsitystä kutsutaan negatiiviseksi teologiaksi. Honkasalon ja Saision elokuvassa Eckhartiin viitataan suoraan.
Samojen teemojen kanssa lyö kättä Eino Kailan (1890–1958) ajatus syvähenkisyydestä. Kaila mukaan ihmisellä on luonnollinen tarve syvähenkiseen elämään. Tällä hän tarkoittaa esteettisten, eettisten ja uskonnollisten arvojen kokemista ja toteuttamista.
Syvähenkisyyden piirteiksi Kaila tunnistaa syvyyden, monikerroksisuuden ja aitouden (Syvähenkinen elämä, 2. painos, Helsinki: Otava, 1954, 155). Ne ilmenevät taiteessa ja dogmeista puhdistetussa hartauden, pyhyyden ja olemassaolon syvän merkityksellisyyden kokemuksissa, esittää Kaila.
Kailan (1954, 154) käsitys Elämästä ja Elämän paineesta on paljosta velkaa ranskalaisen filosofin Henri Bergsonin (1859–1941) käsitykselle elinvoimasta (élan vital) (ks. Kaila 1954, 132). Elinvoima ja Elämän paine ovat vertauskuvia kaiken elollisen evoluutiolle ja kehitykselle.
Kailan luoma henkilöhahmo Aristofilos esittää, että syvin uskonnollisuus ja syvin eettisyys kumpuavat elämän tärkeimmästä oivalluksesta – siitä, että Elämä on kaikissa yksi ja sama (Kaila 1954, 142). Käsitys edustaa eräänlaista monismia eli ykseysoppia ja panteismia. Sen mukaan kaikkeus on pohjimmaltaan persoonaton voima. Saman ajatuspolun varrelta voi tavata orendan käsitteen.
Alussa mainitsin, että meille orenda voi toimia energian vertauskuvana. Fyysikko Léon Brillouinin (1889–1969) mukaan informaatio on entropian eli epäjärjestyksen lisääntymisen vastakohta. Sitä kuvaamaan hän keksi uudissanan, negentropia, joka tarkoittaa järjestyneisyyden kasvua ja informaation lisääntymistä. Tällainen kasvu ja lisääntyminen on mahdollista järjestelmissä, jotka saavat energiaa – vai sanoisimmeko orendaa – ympäristöstään. Sellainen järjestelmä on myös ihminen, joka ei ole pysyvä vaan katoavainen. Kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole.
Toisin on orendan laita: se säilyy. Fyysikot valistavat meitä tavan tallaajia, että energian säilyminen on fysiikan peruslaki. Sen mukaan energia voi muuttaa muotoaan, mutta se ei häviä eikä sitä synny lisää. Eristetyssä järjestelmässä, jollainen maailmankaikkeuden voidaan olettaa olevan, energian määrä pysyy vakiona.
Tulkintani orendasta saattaa olla aivan liian väljä. En väitäkään, että tulkintani on historiallinen rekonstruktio – alkuperäisen ajatuksen ennallistus. Vielä vähemmän väitän, että fysiikassa tai ylipäänsä luonnontieteissä pitäisi alkaa puhua orendasta. Tavoitteeni on paljon vaatimattomampi: osoittaa, miksi ja millä tavalla kehystäen sellainen vanha käsite kuin orenda voi tuntua edelleen ajatuksia herättävältä, kuten Honkasalon ja Saision elokuvassa.
