Euthyfron on Platonin kirjoittama dialogi, jossa Sokrates keskustelee nuoren Euthyfronin kanssa. Teos tunnetaan etiikan alkuperää koskevasta dilemmasta.
Sokrates kysyy jumaluusasioiden asiantuntijaksi väitetyltä Euthyfronilta: ”Rakastavatko jumalat hurskasta siksi että se on hurskasta, vai onko se hurskasta siksi että jumalat rakastavat sitä?” (Euthyfron 9d-10a)
Kristillisen teologian pohjalta dilemma esitetään yleensä seuraavassa muodossa: Käskeekö Jumala tekemään hyvää, koska se on hyvää, vai onko se hyvää, koska Jumala käskee tekemään niin?
Vaikka dilemma ei suoraan problematisoi Jumalan olemassaoloa, vaan olettaa sen, dilemmaa on käytetty perusteluna sitä vastaan, että moraaliin tarvittaisiin Jumala. Dilemman on tulkittu osoittavan, että moraali olisi mielivaltaista, jos se perustuu vain Jumalan tahtoon.
Jos taas Jumala käskee tekemään hyvää, koska se on hyvää, asiat ovat hyviä tai pahoja jo ennen käskyä. Siinä tapauksessa Jumalan tahto ei ole moraalin lähde, vaan sama käyttäytyminen on hyvää tai pahaa Jumalan tahdosta riippumatta. Kysymys moraalin alkuperästä jää tässä vaihtoehdossa avoimeksi.
Kuten todettu, toiseenkin vaihtoehtoon liittyy ongelmia. Jos teot ovat hyviä tai pahoja vain siksi, että Jumala käskee tai kieltää tekemään niin, hyvän ja pahan määrittäminen riippuu Jumalan tahdosta. Tämä on muuta kuin yleisesti hyväksytty lähtökohta eettiselle pohdinnalle ja keskustelulle sekulaarissa demokratiassa, jossa vallitsee katsomusten moninaisuus.
Etiikan on tarkoitus koskea kaikkea inhimillistä toimintaa kansalaisten uskonnollisesta vakaumuksesta tai sellaisen puuttumisesta riippumatta. Siksi uskonnolliset perusteet jäävät helposti marginaaliin keskustelussa, jossa etsitään yhteisymmärrystä ja yleisiä eli mahdollisimman laajasti hyväksyttäviä eettisiä lähtökohtia ja periaatteita. Tällaisessa keskustelussa uskontojen oppeja käsitellään lähinnä silloin, kun pohditaan, miten pitäisi suhtautua eettisistä syistä ongelmallisilta näyttäviin uskonnollisiin tapoihin ja perinteisiin.
Filosofian historiassa molemmat Euthyfronin dilemmassa mainitut vaihtoehdot ovat kuitenkin saaneet kannatusta. Annan esimerkin molemmista.
Tuomas Akvinolainen (1225–1275), katolisen kirkon keskeinen opettaja ja auktoriteetti, katsoi että Jumala ei päätä siitä, mikä on moraalisesti hyvää. Sen sijaan moraali virtaa Jumalan olemuksesta, joka on hyvä. Sen mukaisesti luonnollinen moraalilaki koskee kaikkia ihmisiä ja on riippumaton aikakaudesta ja yhteiskunnasta. Tuomaan mukaan luonnollisen moraalilain ensimmäinen sääntö on, että hyvää on tehtävä ja pahaa vältettävä (Summa Theologiae IaIIae 94, 2).
Vuonna 1930 Ludwig Wittgenstein keskusteli etiikasta ja uskonnosta Wienin piirin jäsenen Friedrich Waismannin kanssa. Tämän muistiinpanoista löytyy keskustelu, jossa Wittgenstein kiinnittää huomiota kahteen käsitykseen hyvän olemuksesta. Ensimmäisen käsityksen mukaan hyvä on hyvää siksi, että Jumala tahtoo sitä. Toisen käsityksen mukaan Jumala tahtoo hyvää siksi, että se on hyvää.
Wittgensteinin mielestä edellinen käsitys on syvällisempi: Hyvä on sitä, mitä Jumala käskee. Tämä käsitys katkaisee tien kaikilta selityksiltä, miksi se on hyvää. Jälkimmäinen käsitys taas on pintapuolinen ja rationalistinen; sen mukaan sitä, mikä on hyvää, voisi ikään kuin vielä perustella.
Wittgenstein esittää seuraavasti: ”Edellinen käsitys sanoo selvästi, että hyvän olemuksella ei ole tosiseikkojen kanssa mitään tekemistä, eikä sitä voi näin ollen selittää millään lauseella. Jos on olemassa jokin lause, joka ilmaisee juuri sen, mitä tarkoitan, se on lause: Hyvä on sitä, mitä Jumala käskee.” (Ludwig Wittgenstein Kirjoituksia 1929–1938, WSOY, 1986, 35–36.)
Wittgensteinin käsitys on teologisvertauskuvallisesta ilmaisusta huolimatta – tai oikeastaan juuri sen takia – samansuuntainen kuin hänen kollegallaan G. E. Moorella (1873–1958). Mooren mukaan moraalinen hyvä ja hyvyys ovat perusasioita, joita ei voi määritellä muiden käsitteiden avulla: ”Hyvä on hyvää, siinä kaikki!”
Moore myöntää, että moraaliseen hyvään liittyy ei-moraalisia ominaisuuksia, kuten hyöty ja onnellisuus. Moraalista hyvää ei kuitenkaan voida määritellä kokoamalla kyseisiä ei-moraalisia ominaisuuksia luetteloiksi. Joka muuta väittää syyllistyy Mooren mukaan naturalistiseen virhepäätelmään (Principia Ethica I § 10).
Seuraavassa ehdotan dilemman uudelleentulkintaa. Euthyfronin dilemma voidaan nimittäin esittää myös sellaisessa muodossa, jossa ’jumalat’ korvataan yhteisöllä tai kulttuurilla. Tämä vastaa monen käsitystä moraalin alkuperästä ja on standardikäsitys yhteiskuntatieteissä: moraali on kulttuurituote ja riippuvainen yhteisöstä ja aikakaudesta.
Voidaan siis kysyä seuraavasti: Käskeekö yhteisö tekemään hyvää, koska se on hyvää, vai onko se hyvää, koska yhteisö käskee tekemään niin?
Heti alkuun todettakoon ilmeinen ero teologiseen dilemmaan verrattuna: yhteisöltä puuttuvat jumalalliset attribuutit, kuten kaikkivoipuus, kaikkitietävyys ja täydellinen hyvyys. Tätä voidaan kompensoida Kant-tyyliin korostamalla yhteisön jäsenten velvollisuutta ja kykyä järkiperäiseen eettiseen harkintaan. Voidaan myös korostaa empatiakasvatusta ja ihmisen luontaista sosiaalisuutta.
Ensimmäisen vaihtoehdon mukaan moraali on yhteisöstä ja kulttuurista riippumaton. Tämän hyväksyminen voisi tuntua houkuttelevalta, jos ajattelemme Kantin jalanjäljissä, että moraali on universaalisti velvoittavaa ja järkiperäistä. Kantin mukaan etiikka kiteytyy kategoriseen imperatiiviin, joka ohjaa toimimaan sellaisen periaatteen mukaisesti, jonka voi toivoa tulevan yleiseksi laiksi (Käytännöllisen järjen kritiikki I.1.i, §7, 5:30; Moraalin metafysiikan perustus 2. luku, 4:421).
Käsitys ei ole kuitenkaan ongelmaton. Se, minkä eri yksilöt näkevät järkeväksi ja velvoittavaksi, on monin tavoin ja peruuttamattomasti kietoutunut siihen, mitä pidetään tärkeänä ja tavoiteltavana siinä yhteisössä ja kulttuurissa, jonka jäseniä he ovat. Englantilainen runoilija John Donne (1572–1631) ilmaisi tämän sattuvasti: ”Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsessään; jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa” (suom. Tauno Tainio).
Toisen, sanoisimmeko kulttuurirelativistisen, vaihtoehdon mukaan se, mikä on hyvää, riippuu yhteisöstä. Kuten sanottu, tämä on standardikäsitys yhteiskuntatieteissä. Käsitys voi vaikuttaa uskottavalta erityisesti, jos yhteisössä yleisesti hyväksytyt eettiset normit ja toimintatavat näyttävät syystä tai toisesta vanhentuneilta, puutteellisilta tai sellaisilta, että niitä tulisi korjata.
Uudessa tilanteessa, kuten ilmastonmuutoksen ja luontokadon keskellä, voi tulla mieleen, että esimerkiksi ruokavaliota, eläinten oikeuksia ja luonnonvarojen käyttöä koskevia moraalinormeja tulisi terävöittää ja painottaa toisin kuin kulttuurimme valtavirrassa tai, Kuhnia (1962) mukaillakseni, normaalieettisessä paradigmassa. Tuolle paradigmalle onkin ilmaantunut kilpailijoita muun muassa ympäristö- ja eläinoikeusliikkeen sekä intersektionaalisen feminismin myötä. Niin ollen elämme etiikan kehityksessä anomalian eli säännöttömyyden vaihetta, jossa koulukunnat kamppailevat.
Kamppailu ei koske vain tai niinkään eettisiä arvoja, kuten tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta, kuin niiden sovellusalaa, tulkintaa ja huomioimista eri tilanteissa. Sovellusalaan liittyy muun muassa kysymys, pitäisikö eläimiä pitää moraaliobjekteina, joilla on moraalisia vaateita ja joille voidaan osoittaa oikeuksia. Eettisten periaatteiden huomioon ottamiseen liittyy puolestaan kysymys, miten epätasa-arvon monet muodot vaikuttavat toisiinsa ja pahentavat toistensa vaikutusta. Ensin mainittua kysymystä nostaa vahvasti esille eläinoikeusliike ja jälkimmäistä intersektionaalinen feminismi.
