Monet tunnetut artistit kuten Frank Sinatra (1955), Billie Holiday (1958), The Mamas and the Papas (1967) ja Barbara Streisand (1973) ovat levyttäneet laulun ”Glad to Be Unhappy”. Richard Rodgersin säveltämä ja Lorenz Hartin sanoittama laulu on peräisin On Your Toes (Varpaillasi) -musikaalista vuodelta 1936. Ray Enright ohjasi musikaaliin perustuvan elokuvan, joka ilmestyi toisen maailmansodan alettua vuonna 1939.

”Glad to Be Unhappy” -laulu kertoo romanttiseen rakkauteen liittyvästä surusta ja ikävästä – paljon vatvotusta aiheesta. Pelkästään sanoituksen perusteella ei voi kuitenkaan olla varma, mistä laulussa on tarkalleen ottaen kyse. Pienellä taustatyöllä sain selville, että laulu kertoo yksipuolisesta rakkaudesta.

Laulu kuvaa tunteiden jännitettä: samanaikaista surua ja iloa eli onnettoman iloa sekä tilanteeseen liittyvää itseironiaa. Laulun mukaan voi siis samanaikaisesti ja samaan tilanteeseen liittyen kokea eri suuntiin vetäviä tunteita.

Vaasan kaupunki on kertonut tavoitteekseen olla maailman onnellisin kaupunki, jossa asuvat maailman onnellisimmat asukkaat. Mahtuisiko tällaiseen kaupunkiin myös ilo olla onneton?

Näyttäisi siltä, että tarvetta on. Onnettoman ilo voi näet liittyä musikaalissa käsitellyn yksipuolisen rakkauden lisäksi moniin muihin tilanteisiin. Seuraavassa esitän pienen katsauksen niihin.

1) Ensinäkin voimme helposti kuvitella tilanteen, jossa rakastunut on pettynyt tultuaan jätetyksi. Samalla hän kuitenkin toivoo, että pettäjä palaisi ja suhde elpyisi tai että muuta myönteistä tapahtuisi. Tällaisen toiveajattelun elähdyttämä voi sanoa, että on ilo olla onneton. Tähän liittyy yleisempikin rohkaisu: onnettomalla on kaikki syy iloita, koska pohjakosketus on saavutettu ja tie on vain ylöspäin.

2) Toinen tapaus on itsesäälissä vellominen, jota luonnehtii omien vaikeuksien ja epäonnistumisten karhean suloinen muistelu sekä voimakas empatia itseä kohtaan. Itsesäälin alhoon laskeutumisella voi olla kohottava vaikutus, johon liittyy iloa.

3) On olemassa myös jälkiviisauden tuomaa iloa, jossa henkilö ymmärtää, että surustaan huolimatta oli parempi, että asiat menivät niin kuin menivät eivätkä alun perin toivotulla tavalla, koska surua ja pahaa mieltä olisi joka tapauksessa seurannut ennemmin tai myöhemmin.

4) Surullinen ihminen voi optimistisesti ajatella olevansa kokemusta rikkaampi. Tällainen ajatus saattaa olla melko tavallinenkin, vaikka lohdutuksesi ajatuksesta tuskin on silloin, kun suru kouristaa pahimmillaan. Ajatus voi lohduttaa kuitenkin jonkin ajan ‒ muutaman viikon, kuukauden tai vuoden ‒ kuluttua, kun malttaa odottaa.

5) Terapeuttisen ohjeen mukaan on parempi tunnistaa ja tunnustaa itselleen tunteensa ja käydä vaikeatkin tunteet kuten suru ja pettymys läpi eikä yrittää unohtaa, mitätöidä tai tukahduttaa niitä. Tällaiseen prosessiin kykenevä voi tuntea surustaan iloa, koska prosessi osoittaa, että on henkisesti vahva ja kypsä.

6) Joku saattaa myös olettaa, että suru, murhe ja ikävä ovat syvällisempiä kuin ilo, onni ja riemu. Tällainen oletus on kuin Yö-yhtyettä Abbaan vertaisi. Surullinen voi syvällisen tunteensa vuoksi ajatella olevansa onnellinen. Sukua tälle on käsitys, että tosi taidetta syntyy vain kärsimyksestä ja että luovien taitelijoiden ”soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu” (Elias Lönnrot, Kanteletar, ensimmäinen kirja).

7) Roomalaisen näytelmäkirjailijan Titus Maccius Plautuksen (254–184 eea.) mukaan tajuamme onnemme vasta, kun olemme menettäneet sen (Captivi 142–143). Myös tämä voi olla syynä onnettoman ilolle. Se on myös yksi antiikissa esitetyistä vastauksista pahan ongelmaan: pahaa tarvitaan, jotta hyvä havaittaisiin. Tässä aika lohduttomassa mielessä pahasta voi seurata hyvää.

Peruspiirre näissä kaikissa onnettoman ilon muodoissa on se, että surun ja murheen oletetaan olevan tavalla tai toisella opettavaista ja kohottavaa. Voi kuitenkin olla, että kärsimys ei kasvata eikä kohota vaan tuntuu vain pahalta ja katkeroittaa.

Erilaisten elämänfilosofioiden historiasta tunnetaan edellä esiteltyjen kanssa vastakkaisiakin näkemyksiä. Niitä ovat muun muassa stoalainen asenne ja buddhalainen käsitys.

Roomassa vaikuttanut stoalainen filosofi Epiktetos (55–n. 135) totesi, että eivät asiat sinänsä vaivaa meitä vaan käsitykset, jotka meillä on näistä asioista (Enchiridion 5). Samalla Epiktetos tuli tunnistaneeksi keskeisen piirteen asenteista: asenne on taipumus arvioida kohdetta myönteisesti tai kielteisesti.

Stoalaisen elämänfilosofian yhtenä tunnuspiirteenä pidetään apatian ihannetta. Sana ’apatia’ on peräisin kreikan kielen sanasta ’apatheia’. Stoalaiset viittasivat sillä tilaan, jossa ihminen on välinpitämätön sellaisten asioiden suhteen, jotka eivät ole hänen omassa vallassaan: turha murehtia sitä, mille ei itse voi mitään. Nykyisin apatialla tarkoitetaan turtuneisuutta ja henkistä lamaannusta, mikä ei vastaa stoalaista ihannetta.

Buddhalaisuuden ydinopetus tiivistyy ”neljään jaloon totuuteen”, joissa lähtökohtana on yleisinhimillinen kokemus elämässä kohdattavasta kärsimyksestä. Jos buddhalaista käsitystä vahvasti yksinkertaistetaan, voidaan kärsimyksen ongelman ratkaisuksi esittää seuraavaa: (henkinen) kärsimys loppuu, kun kärsimyksen syynä oleva haluaminen loppuu. Tavoitteena olisi siis päästä tilaan, jossa mikään vahingollinen halu tai himo – kohdistui se sitten rahaan, rakkauteen, ihailun saamiseen tai tupakkaan – ei pidä ihmistä vallassaan.

Buddhalaisuuden mukaan surusta tai murheesta ei ole syytä olla iloinen. Sen sijaan pitäisi sammuttaa niiden juurisyy, haluaminen, jos haluamisesta on tullut tarrautumista tai jos halun kohde on vahingollinen. Nikotiinipurukumi on jo keksitty. Miten on muiden halujen hoitamisen laita?