Tässä tapauksessa ei ole kuitenkaan kyse yrityksen mainoksesta vaan erään ulkomaisen yliopiston tunnuslauseesta. Vierailin yliopistolla äskettäin.

Mikään yliopisto tai muukaan organisaatio ei ilmoita tavoitteekseen keskinkertaisuutta, kehnoudesta puhumattakaan. Jos tunnet sellaisen yliopiston, vinkkaa ihmeessä.

Miksi sitten yliopisto kertoo itsestään jotain niin latteaa ja ennalta arvattavaa kuin erinomaisuus? Tässä tapauksessa selitys liittyy siihen, että yliopisto on yksityinen. Sen talous perustuu korkeisiin lukukausimaksuihin, joita opiskelijoiden perheet joutuvat maksamaan. Vanhempien korville on hunajaa kuulla opinahjon tähtäävän erinomaisuuteen. ”Meidän Maijasta tulee erinomainen”, ylpeät vanhemmat kuiskivat toisilleen.

Suomalainen saattaa ajatella, että tunnuslause on lapsellinen ja kertoo vain siitä, että yliopisto on kaukana tavoitteestaan. Kouluja käymätönkin tietää, että omakehu haisee ja että tyhjät tynnyrit kolisevat eniten.

On syytä huomauttaa, että tällaiseen käsitykseen liittyy kuitenkin kontraposition riski: erinomaisuustavoitteen kritisoija nostaa itsensä arvostelun kohteen yläpuolelle ja siten epäsuorasti tekee itsestään erinomaisuuden tavoittelijan. Pirullista, eikö?

Voidaan myös huomauttaa, että tavoitella erinomaisuutta ei tarkoita samaa kuin olla erinomainen. Ero on suurin piirtein sama kuin suunnitelman ja toteutuksen välillä.

Tavoitteestaan puhuva ei siis välttämättä kehu itseään. Yleisesti suotavina, ellei jopa kiitettävinä pidetyistä tavoitteista kertomista voidaan silti pitää hienovaraisena itsekehuna. Se on tuttua esimerkiksi tutkimusrahoitushakemusten kirjoittajille.

Tavoitteena erinomaisuus -tunnuslauseessa ärsyttää siis itsekehu ja kuluneisuus. Mutta olisiko erinomaisuuden tavoittelussa edes jotain ainutlaatuista? – Jos on, niin se ei varmaan ole tavoitteen itsensä ainutlaatuisuus, vaan se, että monessa asiassa ja tehtävässä erinomaisuuden saavuttaminen on vaikeaa, ellei harvinaista.

Silti monet ihmiset ja organisaatiot, elleivät useimmat, tavoittelevat tai haluaisivat tavoitella jonkinasteista erinomaisuutta. Sellainen erinomaisuus on suhteellista. Se voi tarkoittaa esimerkiksi, että tekee sen, minkä voi, tilanteeseen ja voimavaroihin suhteutettuna mahdollisimman hyvin.

Tätä voi sanoa subjektiiviseksi erinomaisuudeksi. Erinomaisuuden kriteerit voivat kuitenkin olla myös objektiivisia, yksilöstä riippumattomia ja yhteisöllisiä. Näin on esimerkiksi tieteessä, jossa tutkimuksen erinomaisuuden ratkaisija on viime kädessä koko tiedeyhteisö.

Kukaan ei kuitenkaan aina ja kaikkialla tavoittele edes suhteellista erinomaisuutta. Monessa tilanteessa on järkevä ajatella, että hyvä riittää eikä tarvitse olla huippu. Suomalaisen viisauden mukaan paras on hyvän vihollinen.

Joku voi huomauttaa, että tällaiseen ajattelutapaan liittyy alisuoriutumisen riski: se, että tulee pidettyä kynttilää vakan alla. Alisuoriutuminen on joidenkin mielestä traagista, koska yksilön tai yhteisön todellinen potentiaalia jää silloin saavuttamatta ja menee hukkaan. Vai meneekö? Voihan olla, että potentiaalin ”säästely” auttaa meitä selviytymään, kun taas täysillä kierroksilla käyminen leikkaisi moottorin kiinni.

Pitää myös muistaa kysyä, missä asioissa tai minkä suhteen haluaisi olla erinomainen. Ei varmaan kaikissa asioissa.

Opiskelija voi tavoitella erinomaisia arvosanoja. Yliopiston johto ja henkilökunta haluaisivat olla erinomaisia tutkimuksessa, opetuksessa ja yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Nämä tavoitteet vaativat kollektiivista ponnistelua. Ei yksi pääsky kesää tee eikä yksi huippuluento yliopistoa. Tarvitaan monen yksilön ja koko yhteisön onnistumista.

Erinomaisuus vaatii usein, ellei aina, karsimista ja keskittymistä. Kaikessa ei voi olla hyvä, saati erinomainen. Kaikkia asioita ei aina voi hoitaa yhtä hyvin. Siksi voi joutua valitsemaan, mitä asioita hoitaa paremmin kuin muita.

Toisaalta joku voi myös haluta olla huomaamaton – ei paras eikä huonoin. Ja kiinnostavaa kyllä, joku voi haluta olla huono erityisessä tilanteessa tai erityisissä olosuhteissa – ei välttämättä yliopistolla, vaan muualla.

Joku teini voi esimerkiksi puhua rumasti ja karkeasti, koska se on oman viiteryhmän odotusten mukaista. Näin kerrotaan aiempina vuosikymmeninä olleen myös rockmuusikoiden tapana. Heidän odotettiin sekoilevan juovuksissa lavalla. Huonouskin saatetaan siis – yllätys, yllätys – tulkita erinomaisuudeksi.