’On’ väittää multiversumihypoteesi (ks. M. Rees, Ennen alkua: Oma maailmankaikkeutemme ja muut, Ursa, 2000). Hypoteesi voi vaikuttaa myös siihen, mitä ajatella elämän arvosta. Tämän havainnollistamiseksi esitän seuraavassa muutamia rinnakkaisiin maailmankaikkeuksiin liittyviä skenaarioita.
Ensin on kuitenkin tärkeää todeta, että alan asiantuntijat, fyysikot ja kosmologit ovat erimielisiä multiversumin käsitteestä ja olemassaolosta. Vaikka asiantuntijakonsensus puuttuu, multiversumin käsitteen tarkastelu voi olla valaisevaa myös elämän arvon ymmärtämisen kannalta.
Skenaario 1
Olettakaamme, että on ollut olemassa maailmankaikkeus, jossa on kehittynyt älyllistä elämää. Tuo elämä on synnyttänyt tietoa, kulttuuria ja etiikkaa. (Kuulostaako tutulta? Oma maailmankaikkeutemme on tällainen.) Olettakaamme lisäksi, että tuon maailmankaikkeuden tiedetään olleen olemassa. Muuta siitä ei välttämättä tiedetäkään.
Skenaario 2
Muuten sama kuin edellä, mutta tuosta maailmankaikkeudesta ei tiedetä, että se on ollut olemassa.
Skenaario 3
Ei ole ollut olemassa edellä mainittua maailmankaikkeutta.
Skenaario 4
Olettakaamme, että edellä mainittu maailmankaikkeus on omamme eli tämä, jossa elämme. Skenaario 3 on siten epätosi, koska oma maailmankaikkeutemme on (kaikesta päätellen) olemassa. Olettakaamme lisäksi, että tämä maailmankaikkeus tuhoutuu jossain vaiheessa, pitkän ajan kuluttua.
Skenaario 5
Olettakaamme, että skenaariot 1 ja 4 ovat tosia. Olettakaamme lisäksi, että aika on kulunut ja maailmankaikkeutemme tuhoutunut ‒ kukaties palautunut kuumaksi alkeishiukkaspuuroksi, vaikka sitä ei kukaan olekaan todistamassa ja päivittelemässä sosiaalisessa mediassa. Silloin täytyy olla olemassa ainakin yksi toinen maailmankaikkeus, jonka asukkaat tietävät, että oma maailmankaikkeutemme on ollut olemassa. Sivuuttakaamme tässä yhteydessä ongelmat, jotka liittyvät siihen, miten muiden maailmankaikkeuksien olemassaolosta voidaan saada tietoa.
Skenaario 6
Olettakaamme, että skenaariot 2 ja 4 ovat tosia. Silloin olemme muuten samassa tilanteessa kuin skenaariossa 5, mutta sillä erotuksella, että maailmankaikkeutemme ei välttämättä ole vielä tuhoutunut. Niin tai näin, mahdollisissa muissa maailmankaikkeuksissa ei tiedetä oman maailmankaikkeutemme olemassaolosta.
Skenaario 7
Olettakaamme, että vain skenaario 4 on tosi. Olettakaamme lisäksi, että muita maailmankaikkeuksia ei ole olemassa. Jos tämä skenaario on tosi, häviääkö elämältä arvo, mieli ja merkitys? Riippuuko siis elämän arvo ja merkitys siitä, jatkuuko elämä myös meidän jälkeemme, tai siitä, tietävätkö muut (muiden maailmankaikkeuksien asukkaat), että olemme olleet olemassa? On tärkeää huomata, että kysymyksellä on ontologinen (”jatkuuko elämä”) ja epistemologinen (”tietävätkö muut, että olemme olleet olemassa”) ulottuvuus. Eräs (mielestäni ongelmallinen) elämän arvoa koskeva käsitys lähtee siitä, että elämällä ei voi olla ainakaan pysyvää arvoa, jos (ja kun) elämä loppuu koko maailmankaikkeudesta enemmin tai myöhemmin.
Veikkaisin monen ajattelevan, että vain ihminen itse voi antaa elämälle arvon. Jos siis ihmiskunta (tai muu älyllinen ja arvotajuinen elämä) tuhoutuu, niin myös arvonanto elämälle päättyy. Se on kuitenkin eri asia kuin elämän muuttuminen arvottomaksi. Tästä esimerkki on, että tuhon edellä joku voi herooisesti ajatella, että on parempi että elämää on joskus ollut kuin että elämää ei olisi koskaan ollutkaan.
Mutta mitä tekee multiversumihypoteesi? ‒ Sen voi nähdä pönkittävän ajatusta elämän arvosta. Antaahan hypoteesi jos ei lupausta, niin ainakin viitteitä siitä, että oman maailmamme loppu ei välttämättä merkitse rinnakkaisten maailmankaikkeuksien loppua.
Tästä voidaan tehdä ainakin neljä johtopäätöstä:
(1) Oman maailmamme loppu ei välttämättä merkitse elämän absoluuttista loppua kaikissa rinnakkaisissa maailmankaikkeuksissa.
(2) Elämän ei tarvitse olla arvotonta ainakaan sen takia, että elämä enemmin tai myöhemmin varmasti loppuu sanan absoluuttisessa merkityksessä eikä voi missään olosuhteissa syntyä aineesta uudestaan.
3) Elämän arvon eksistentiaalisena horisonttina (eli elämän arvon arviointiin vaikuttavana tärkeänä näkökulmana) ei välttämättä ole yksilön kuolema tai ihmiskunnan loppu. Horisonttina voi olla myös elämän mahdollisuus ylipäänsä. Multiversumihypoteesin mukaan alkeishiukkaspuuro on elämän mahdollisuusehto.
(4) On epäselvää, mikä rooli elämän arvon kannalta on epävarmuudella, joka koskee elämän jatkumista. Elämän jatkuminen voidaan kehystää eri tavoin: yksilön, ihmiskunnan ja elämän kokonaisuuden näkökulmasta. Eräs näistä kehystämisen tavoista on multiversumin käsite, joka ‒ kuten olemme nähneet ‒ liittyy erityisesti elämän kokonaisuuden näkökulmaan.
Kehystämisen tavasta ja näkökulmasta riippuen epävarmuuden tiedollinen ja emotionaalinen käsittely on erilaista. Tämä käy helposti ilmi, kun elämän jatkumista rinnakkaisissa maailmankaikkeuksissa verrataan elämän jatkumiseen lapsissa ja lastenlapsissa. Suhde lapsiin on ainakin vanhemmille läheisempi kuin suhde rinnakkaisiin maailmankaikkeuksiin!
Elämän jatkumista koskevan epävarmuuden vuoksi voidaan ajatella, että eettisesti vakuuttavampi tapa perustella elämän arvo on tehdä se itseisarvon käsitteen avulla, vaikka sekään ei ole ongelmatonta. Silloin elämän arvoa ei tarvitse sitoa muuttuviin teorioihin maailmankaikkeuden rakenteesta, vaan elämää pidetään itsessään arvokkaana perustelematta sitä millään muulla kuten elämän jatkuvuudella. Joku voi lisätä, että samalla vältetään naturalistinen virhepäätelmä: se, että jostain luonnollisesta eli ei-moraalisesta ominaisuudesta kuten hyödystä, onnellisuudesta tai jatkuvuudesta yritetään johtaa se, miten asioiden pitäisi olla (G. E. Moore, Principia Ethica, I § 10).
Ensin pitäisi vain selvittää, mitä itseisarvo tarkoittaa ja miten sellaista voi jollain kuten elämällä olla (ks. W. K. Frankena, Ethics, second edition, Prentice-Hall, 1973; A. Sen, Resources, Values, and Development, Harvard University Press, 1984). Tässä yhteydessä todettakoon itseisarvon (engl. intrinsic value) käsitteestä vain seuraava seikka, joka ei kuitenkaan ole edellä esitetyn kannalta vähäpätöinen: itseisarvon käsitteen ei tarvitse kieltää sitä, että arvon antaja on aina ihminen (tai muu arvotietoinen olento). Itseisarvon käsite ei siis välttämättä edellytä, että nuo arvot ovat luonnollisia (engl. inherent values) eli ihmisen arvottavasta toiminnasta riippumattomia. Tämä voi olla helpotus ainakin niille, jotka vierastavat platonistista käsitystä arvoista.
