Ferdinand Georg Waldmüller (1793-1865): Koulun jälkeen (1841)

Sivistys ja armo

blog

Peruskoulun oppilaat tutustuvat aatevirtauksiin, joiden ihanteita ovat sivistys ja armo.

Olen brittiläisen Cultural Evolution Societyn (CES) tutkimushankkeessa tarkastellut suomalaisen peruskoulun opetussuunnitelman (2014) käsitystä globalisaatiosta ja kulttuurien moninaisuudesta. Opetussuunnitelmassa (2014, 15–16, 144, 292, 316) yhdytään suosittuun näkemykseen, että kulttuurin ilmenemismuotojen kuten taiteen ja luovan ilmaisun taustalla on erilaisia arvoja ja aatevirtauksia (esim. F. Inglis, Cultural Studies; M. Murphy, Multiculturalism: A Critical Introduction; A. Sheppard, Aesthetics: An Introduction to the Philosophy of Art). Niitä voisi verrata pohjaveteen, joka virtaa maa- ja kallioperässä omia reittejään.

Peruskoulun opetussuunnitelma mainitsee nimeltä kaksi aatevirtausta: humanismin ja seemiläisen monoteismin (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014, 19, 412, 414). Jälkimmäinen viittaa juutalaisuuteen, kristinuskoon ja islamiin. Näistä kristinusko saa opetussuunnitelmassa eniten huomiota.

Opetussuunnitelman lista aatevirtauksista on huomionarvoinen kahdesta syystä. Ensimmäinen on listan lyhyys. Opetussuunnitelma ei mainitse sen paremmin sosialismia kuin kapitalismiakaan. Opetussuunnitelma ei hiiskahda myöskään liberalismista tai konservatismista. Sen sijaan todetaan, että opetus on oppilaita uskonnollisesti, katsomuksellisesti ja puoluepoliittisesti sitouttamatonta (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014, 16).

Aatteista vaikenemiselle voi nähdä muitakin syitä. Filosofia ja aatehistoria ovat vahvemmin edustettuina lukion opetussuunnitelmassa. Peruskoulun tarkoitus ei ole toimia erilaisten filosofisten, poliittisten tai uskonnollisten suuntausten messuhallina. Silti eri oppiaineiden ja teemakokonaisuuksien yhteydessä peruskoulunkin opettaja voi tarkastella oppilaidensa ikäkauteen ja edellytyksiin sopivalla tavalla erilaisia aatevirtauksia, vaikka opetussuunnitelma (2014, 285, 416, 421) ei niitä erikseen nimeäkään.

Toisekseen huomionarvoista on, että juuri humanismi ja kristinusko mainitaan peruskoulun opetussuunnitelmassa. Tällekin on syynsä. Humanismi on ei-uskonnollinen aatevirtaus. Länsimaisen ihmisen elämänkatsomuksessa on molemmilla – maallisella ja hengellisellä, Ateenalla ja Jerusalemilla – ollut oma paikkansa.

Siksi on mielekästä kysyä, mikä on humanismin ja kristinuskon erityisanti. Molemmat ovat vaikuttaneet suuresti länsimaiseen kulttuuriin. Kysymys on tietenkin tavattoman, ellei mahdottoman, laaja. Yritän silti tiivistää, suurista ongelmista huolimatta, mikä humanismissa ja kristinuskossa on aatteina ainutlaatuista.

Humanismi on renessanssin aikakaudella eli keskiajan ja uuden ajan taitteessa syntynyt, antiikin sivistysihanteeseen perustuva, inhimillisyyttä korostava suuntaus (P. Matilainen, Muutoksen tekijät: Renessanssin synty ja perintö). Humanismin mukaan jokaisella ihmisellä on luovuttamaton ihmisarvo. Käsityksen jakaa kristinusko. Humanismin ja kristinuskon ero liittyy siihen, että humanismi ei perustele ihmisarvoa teologisilla näkökohdilla, vaan ihmisen kyvyllä tietää yksilöllisesti mikä on hänelle parasta. Jos halutaan kuitenkin tunnistaa humanismin omintakeisin korostus, se on nähdäkseni sivistysihanne.

Ihanteensa mukaisesti humanismin ihmiskuva on optimistinen. Sen mukaan ihminen voi oppia uutta ja viljellä tiedollisia, eettisiä ja esteettisiä kykyjään erilaisilla elämän vainioilla.

Kristinusko ponnistaa antiikin juutalaisuudesta. Kristilliseen teologiaan ovat suuresti vaikuttaneet filosofiset perinteet platonismi, aristotelismi ja stoalaisuus. Jos humanismin tiivistäminen yhteen ajatukseen on vaikea, vielä vaikeampaa on kristinuskon tiivistäminen.

Kaiken uhallakin – ja uhka voi liittyä muun muassa kapeakatseisuuteen tai liialliseen yksinkertaistamiseen – voidaan mielestäni ajatella, että kristinuskon omintakeisin korostus liittyy armoon ja anteeksiantoon. Niitä ei mikään muu aatevirtaus ole pitänyt yhtä vahvasti esillä.

Peruskoulun opetussuunnitelma mainitsee hyvin suppean otoksen aatevirtauksia. Otokseen liittyy kuitenkin kaksi omintakeista ihannetta: sivistys ja armo. Molemmilla on eettinen pohjavire. Sivistys on tiedollinen, eettinen ja esteettinen käsite, armo taas eettinen ja uskonnollinen käsite. Armon eettinen ydin on armeliaisuudessa ja anteeksiantavaisuudessa.

Opetussuunnitelma (2014, 15–16) mainitsee sivistyksen, mutta ei armoa. Syykin on selvä: sivistys on yleinen kasvatusihanne, kun taas armo liittyy erityisesti kristinuskoon.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Viimeisimmät postaukset

Tommi Lehtonen

Tommi Lehtonen - Ajatusyhteys

Kirjoittaja on Vaasan yliopiston vastuullisuus- ja eettisyysjohtaja.