Ilmastoaktivistit ovat iskeneet moniin taidemuseoihin Euroopassa. Marraskuun alussa espanjalaisen Futuro Vegetal -ryhmän aktivistit liimasivat kätensä Francisco de Goyan ”Puettu Maja” ja ”Alaston Maja” -maalausten kehyksiin Madridin Prado-museossa. Päivää aiemmin italialaisen Ultima Generazione -ryhmän aktivistit heittivät kasviskeittoa Vincent van Goghin Kylväjä-maalaukselle Rooman Palazzo Bonaparte -museossa.
Lokakuun lopussa eräs aktivisti liimasi päänsä Johannes Vermeerin ”Tyttö ja helmikorvakoru” -teokseen Mauritshuisin taidemuseossa Haagissa. Muutamaa päivää aiemmin Letzte Generation -ryhmän aktivistit heittivät perunamuusia Claude Monet’n ”Heinäsuopien” päälle Museum Barberinissa Saksan Potsdamissa. Lokakuun puolivälissä Just Stop Oil -organisaation aktivistit heittivät tomaattikeittoa Vincent van Goghin Auringonkukkia-maalaukselle Lontoon National Galleryssä.
Heinäkuussa Ultima Generazione -ryhmän aktivistit liimasivat kätensä lasiin, joka suojaa Sandro Botticellin Kevät-maalausta Firenzen Uffizissa. Aiemmin heinäkuussa aktivistit liimasivat kätensä John Constablen Heinärattaat-maalauksen kehyksiin National Galleryssa ja Leonardo da Vincin ”Pyhän ehtoollisen” kopion kehyksiin Royal Academyssä.
Iskuja tehneet aktivistit kuuluvat samanmielisiin ryhmiin eri maissa. Iskuja yhdistää se, että taideteokset eivät ole vahingoittuneet. Esimerkiksi Monet’n, Van Goghin ja Botticellin teokset on suojattu lasilla. Joidenkin teosten kehyksiä on jouduttu korjaamaan ja sotkuja siivoamaan. Vartijat ja poliisi ovat nähneet vaivaa mielenosoittajien irrottamisessa seinistä ja kehyksistä.
Sosiaalisessa mediassa on päivitelty aktivistien järjenjuoksua. On kysytty, mitä pahaa iskujen kohteiksi joutuneet taideteokset, taiteilijat tai museot ovat tehneet ansaitakseen moisen kohtelun. Aktivistien julkisuudenhalun katsotaan syrjäyttäneen terveen järjen ja harkintakyvyn. Iskujen on arvioitu tekevän enemmän hallaa kuin hyvää ilmastoasialle.
On kuitenkin ilmaantunut myös aktivistien ymmärtäjiä. Taideiskujen on nähty havainnollistavan sitä, mitä ihmiskunta tekee luonnolle. Valliriutta kuolee, ikimetsät hakataan ja muuttolinnut katoavat. Iskuja on pidetty kiltin aktivismin hätähuutona.
Taideiskuja on tehty kiihtyvällä tahdilla Egyptin ilmastokokouksen edellä. Kokouksen tavoitteiden mukaan ”meidän on liittouduttava ilmaston lämpenemisen rajoittamiseksi selvästi alle kahteen asteeseen ja tehtävä lujasti töitä puoleentoista asteen tavoitteen hengissä pitämiseksi”. Aktivistit maalasivat puoleentoista asteen tavoitteen Madridin Prado-museon seinälle.
Aktivistit ovat kysyneet: Miltä sinusta tuntuu, kun näet jotain kaunista ja korvaamatonta tuhoutuvan silmiesi edessä? Tunnetko itsesi suuttuneeksi? Hyvä. Missä on tuo tunne, kun näet planeetan tuhoutuvan silmiesi edessä?
On nostettu esiin myös kysymys, kumpi on arvokkaampaa: taide vai elämä. Vaikka monet, elleivät useimmat, ihmiset vastaisivat, että elämä on arvokkaampaa, historiassa molempiin – taiteeseen ja elämään – on suhtauduttu sekä itseisarvona että välinearvona. Itseisarvoa ei tarvitse eikä voida perustella muilla arvoilla, kun taas välinearvo on keino saavuttaa jotain muuta. Joku voi sanoa, että elämä on arvokasta juuri siksi, että ilman sitä ei voi tavoitella eikä saavuttaa mitään. Tämä käsitys tekee elämästä eräänlaisen ”välineiden välineen”.
Taideiskujen mielekkyys ja ilmastoaktivistien järki on siis kyseenalaistettu. Suopeuden periaatteen mukaan toisen ihmisen puhe ja käyttäytyminen tulisi kuitenkin tulkita mahdollisimman järkeväksi ja loogiseksi. Suopeus on edellytys ymmärryksen jakamiselle ‒ sille, että tiedetään mistä ollaan samaa ja mistä eri mieltä, ja miksi.
Osa taideiskujen arvostelijoista katsoo kuitenkin, että iskuja ei pitäisi edes yrittää ymmärtää. Jos niissä näkee hiukankin järkeä, on jo toinen jalka iskujen oikeuttamisen suossa.
Suoran aktivismin kuten taideiskujen ja liikenteen tukkivien mielenosoitusten tueksi voidaan vedota ilmaisunvapauteen, mielipiteen- ja sananvapauteen. Sananvapauden kannattamisesta huolimatta monet vieroksuvat ilmastoaktivistien taideiskuja. Iskut rikkovat lakia.
Eräs mahdollinen reaktio siihen, mitä vieroksuu tai vastustaa, on kieltäytyä ymmärtämästä. Se on kuitenkin tiedollisesti ja eettisesti ongelmallista. Se on ristiriidassa ymmärtämisen ja yhteistyön perusedellytyksen, suopeuden kanssa.
Ymmärryksestä ei tietenkään seuraa velvollisuutta hyväksyä ymmärtämäänsä. Vaikka ymmärtäisi ilmastoaktivistien motiiveja, voi ajatella esimerkiksi, että ilmastonmuutos saa muutenkin jo niin paljon huomiota, että laittomuudet eivät tuo ilmastotyölle lisätukea, vaan saattavat sen vain huonoon valoon.
Oma kysymyksensä on, miten voi kieltäytyä ymmärtämästä. Nähdäkseni sisäistetystä ymmärryksestä voi perääntyä vain, jos tuo ymmärrys osoittautuu uuden tiedon perusteella virheelliseksi tai puutteelliseksi.
Ymmärtämistä voi siten estää niin kauan kuin ymmärtämisen edellytykset, tarvittavat empiiriset ja käsitteelliset tiedot puuttuvat. Kun tarvittavat tiedot on hankittu tai saavutettu ja kun tarkasteltava asia on ymmärretty, ymmärtämistä ei voi estää – ellei sitten dementia iske ja ymmärrys katoa.
Voimme siis kieltäytyä ymmärtämästä jotain kieltäytymällä hankkimasta asiaa koskevaa tietoa. Tällainen itseaiheutettu tietämättömyys on kuitenkin eettisesti kyseenalaista. Itseaiheutettu tietämättömyys ilmenee myös efektiivisenä ilmastodenialismina eli spontaaneina ja käytännöllisinä tapoina vastustaa ilmastotoimia ja väheksyä niiden tarvetta.
Kun sanotaan, että ilmastoaktivistien taideiskuja ei voi ymmärtää, saatetaan tarkoittaa, että niitä ei voi eettisesti hyväksyä. Tällöin ei ole kyse niinkään kyvyttömyydestä ymmärtää kuin torjunnasta ja paheksunnasta.
Monenlaisten asioiden yhteydessä voi kuulla sanottavan, että ”tätä ei voi ymmärtää”. Näin sanova saattaa kuitenkin tarkoittaa aivan päinvastaista. Se, joka sanoo, että ei voi ymmärtää puheena olevaa asiaa, voi siis tarkoittaa, että hän ymmärtää itse asiassa oikein hyvin, mistä on kysymys: esimerkiksi siitä, että taideiskuista tulee paljon porua, vähän villoja. Viittaamalla ymmärryksen puutteeseen puhuja voi siis ilmaista kriittistä asennetta puheena olevaan asiaan. Tällaisella kontrapositiolla (vasta-asennolla) voi korottaa itsensä järjen jättiläiseksi ja keskustelun sankariksi.
Näyttäisi olevan sosiaalisesti hyväksyttävämpää kertoa omista ymmärtämisvaikeuksistaan kuin moraalisesta paheksunnasta. Jälkimmäiseen voi liittyä jeesustelun tai tiukkapipoisuuden leima, jota ei mielellään oteta omaksi tavaramerkiksi. Ymmärtämisvaikeudet on sitä vastoin helppo kääntää jonkun muun kuten ilmastoaktivistien huonon ajattelun syyksi.
Minusta ilmastoaktivistien ajattelu on järkevää ja oikeutettua. Taideiskujen taustalla on aiheellinen huoli ilmaston tilasta ja maapallon tulevaisuudesta. Kansalaistottelemattomuus voi olla eettisesti hyväksyttävää, jos sen avulla pyritään herättämään ja kiinnittämään huomiota suureen uhkaan tai epäoikeudenmukaisuuteen, jonka lieventäminen tai korjaaminen vaatii viipymättä enemmän ja tehokkaampia toimenpiteitä kuin tällä hetkellä tapahtuu. Tällainen uhka on ilmastonmuutos.
