Edvard Munch (1863-1944): Huuto (1893)

Kestävän kehityksen ongelma: yksilön näkökulma

blog

Tuntuu, että vaaditaan liikaa.

Kestävässä kehityksessä vaikeinta on, että siinä vaaditaan kaiken, koko elämän muuttamista, mitä en halua, koska en osaa enkä voi enkä jaksa, sillä se merkitsisi sitä, että olisi pakko olla muuta kuin mihin olen tottunut. Lihan syönnin vähentämistä voin kyllä harkita, ja voisin ajatella viikkoon mahtuvan pari kasvisruokapäivää, mutta liharuoat ovat hyviä, ja sitä paitsi mitä nyt yhden suomalaisen ruokavalio vaikuttaa maailmanlaajuiseen ongelmaan kuten ilmastonmuutokseen, joten eiköhän ole selvintä todeta, että jokainen tehköön, minkä voi ja jos ei paljon voi, niin sekin on parempi kuin ei mitään. Eikä ketään saa tai voi pakottaa, koska olemmehan kaikki ihmisiä. Sähköauton voisi hankkia, jos vain hinnat tulisivat alas, mutta akkulaitteet jos mitkä ovat ympäristövaikutuksiltaan ja kestävän kehityksen näkökulmasta kyseenalaisia, sillä akkuja varten kaivetaan tosi harvinaisia maametalleja ja kaivuuhommissa voi olla mukana lapsia vaarallisissa olosuhteissa, ja kaivokset tuottavat jätettä. Ja tuotteen koko elinkaaren huomioon ottaen, onko sähköauto sittenkään ympäristöä säästävämpi kuin bensiiniauto? Joukkoliikenne olisi varmaan hyvä vaihtoehto, mutta bussien aikataulut eivät sovi minulle. Aurinkopaneelitkin voisi hankkia, mutta ei niitä nyt saa, kun kaikki kysyvät, ja ovathan nekin kalliita laittaa, kuoleentumisaika on varmaan paikymmentä vuotta. Ei niin, ettenkö tietäisi yhtä ja toista ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta ja kuudennesta sukupuuttoaallostakin, mutta kun niiden hillitsemiseksi pitäisi varmaan muuttaa omavaraistalouteen ja pienviljelijäksi kommuuniin enkä osaa tehdä käsitöitä tai maataloustöitä, enkä tahdo opetellakaan, ja vihaisin kommuunissa asumista, vaikka ei silti – kuulutaanhan tässä tavallaan osuuskuntaan, kun on se S-korttikin. Tuntuu vain, että vaaditaan liikaa. Teen kyllä sen minkä pystyn, ja sammuttelen turhia valoja, ja vien maitopurkit ja muut sellaiset pahvikeräykseen ja lasit lasipisteeseen ja metallipurkit omaansa. Joudun kuitenkin vastaamaan kaikenlaisista sitoumuksista, työstä ja muusta, joudun elättämään perheen ja maksamaan lainat korkoineen, eikä tällaiseen elämään mahdu omavaraistaloutta maaseudulla. Eikä tämä koske vain meidän perhettämme, vaan koko Suomi, valtio mukaan luettuna, joutuu vastaamaan sitoumuksista, joita ei pääse pakoon. Enkä ole sellaista tyyppiä, että yhtäkkiä lopettaisin kaiken, työn ja muun, ja haluan kuitenkin välillä käydä ulkomaillakin latautumassa, vaikka tiedän että lentämisen päästöt ovat todella suuria, mutta haluan kuitenkin elää ja tehdä asioita enkä vain syödä porkkanoita, viljellä maata käsivoimin ja elää ihme kiihkoilijoiden kanssa. Mistä se sähkökin sitten tulisi, jos kukaan ei enää käy töissä? Sitä paitsi en juuri lennä kotimaassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Viimeisimmät postaukset

Tommi Lehtonen

Tommi Lehtonen - Ajatusyhteys

Kirjoittaja toimii vastuullisuus- ja eettisyysjohtajana Vaasan yliopistossa.