Ellen Thesleff (1869–1954): Kaiku (1891)

Akateemisesta roskanpuhumisesta

blog

Hurja väite: jopa puolet kaikesta tutkimuksesta on roskaa.

Julian Kirchherr, hollantilaisen Utrecthin yliopiston tutkija ja kiertotalouteen liittyvien liiketoimintamallien asiantuntija ottaa terveellisen kriittistä etäisyyttä omaan tutkimusalaansa (J. Kirchherr, ”Bullshit in the sustainability and transitions literature: A provocation”. Circular Economy and Sustainability, 2022).

Vastuullisuuteen ja kestävään kehitykseen liittyviä kysymyksiä tutkitaan paljon eri tieteenalojen näkökulmista maailmanlaajuisesti. On periaatteessa mahdollista, että tutkimus auttaa ratkaisemaan ihmiskuntaa uhkaavia ongelmia. Kirchherr kuitenkin esittää, että jopa puolet artikkeleista, joita julkaistaan tieteidenvälisissä kestävään kehitykseen erikoistuneissa lehdissä, on roskaa.

Kirchherrin mukaan roskapuheeksi katsottavat artikkelit käsittelevät tyypillisesti viimeisintä huutoa olevia muotisanoja, kuten kiertotaloutta, mutta tarjoavat vain vähän, jos lainkaan uutta tietoa aiheesta.

Kirchherr esittää, että tieteellinen roskapuhe voidaan jakaa seuraaviin kategorioihin:

  1. Tylsien ​​kysymysten tutkimus (boring question scholarship): tutkitaan jo aiemmin tutkittuja kysymyksiä, joihin on jo vastattu.
  2. Kirjallisuuskatsaus kirjallisuuskatsauksista (literature review of literature reviews): artikkelit, joissa esitetään yhteenveto tarkasteltavaa aihepiiriä käsittelevistä aiemmista julkaisuista mukaan lukien kirjallisuuskatsaukset samasta aiheesta.
  3. Tutkimuksen uudelleenkierrättäminen (recycled research): tutkimusta, jossa viimeisin akateeminen muotisana päälleliimataan muuten järkevään aiempaan tutkimukseen.
  4. Gradutasoinen tutkimus (master thesis madness): surkeaa tutkimusta, jonka ei koskaan pitäisi päätyä vertaisarvioituun aikakauslehteen. Tutkimus voi olla surkea muun muassa siksi, että se perustuu vähäiselle empiiriselle aineistolle, soveltaa teorioita virheellisesti tai esittää perusteettomia johtopäätöksiä.
  5. Ideologinen papatus (activist rants): tutkimusta, joka perustuu aatteellisiin ja yliampuviin väitteisiin selväjärkisten, empiirisesti perusteltujen argumenttien sijasta.

Kirchherin esittämä luokittelu on yleispätevä ja soveltuu myös muita aihepiirejä kuin kestävää kehitystä tarkastelevaan tutkimukseen. Luokittelun ensimmäinen, kenties kolmaskin, kategoria vastaa suurin piirtein sitä, mitä kutsutaan nollatutkimukseksi: tuloksiltaan itsestään tai ennalta selväksi.

Kirchherr kiinnittää huomiota myös tieteellisen roskapuheen saamaan ansiottomaan arvonnousuun. Koska roskapuhe liittyy uusimpiin akateemisiin muotisanoihin, se kerää paljon viittauksia muilta tutkijoilta. Kirchherr arvioi, että juuri tästä syystä monet tieteellisten aikakauslehtien päätoimittajat hyväksyvät tällaisia artikkeleita julkaistaviksi. Sitaateilla on väliä akateemisen julkaisujärjestelmän metriikkavetoisessa logiikassa. Siksi Kirchherr ennakoi, että tieteellinen roskapuhe ei suinkaan vähene tulevaisuudessa, vaan käy päinvastoin.

Kirchherr itse korostaa empiiristä tutkimusta ja uuden tiedon merkitystä. Tässä voi kuitenkin piillä vaara, että teoreettis-käsitteellisen tutkimuksen merkitystä aliarvioidaan. Eri tieteenaloilla ja eri tutkimusaiheissa voidaan eri vaiheissa tarvita paljon myös käsitteellistä pohjatyötä ja aihealuetta koskevien perusoletusten uudelleen arviointia. Tähän liittyy englantilaisen filosofin ja teologin William Whewellin (1794–1866) käsitys tieten edistymisestä.

Whewell katsoi, että tieteen edistyminen rakentuu kahden peruspilarin varaan. Niitä ovat käsitteiden eksplikaatio ja tosiasioiden kolligaatio (engl. colligation: yhdistelmä, liittoutuminen, yhteenliittymä).

Whewellin käsitys oli seuraavanlainen. Jokaisella tieteenalalla on omat peruskäsitteensä. Tieteen edistyessä nuo käsitteet täsmentyvät ja samalla määräävät, millaisia tosiasioita kerätään. Tosiasioiden kolligaatio tarkoittaa tosiasioiden keräämistä käsitteiden alle.

Nämä tieteellisen tutkimuksen perusprosessit, eksplikaatio ja kolligaatio yhdistyvät siinä, että eri yhteyksistä kerätty informaatio ja eri lähteistä peräisin olevat, tähän saakka toisistaan irrallisina nähdyt tosiasioiden luokat ”hyppäävät yhteen”. Tätä eri yhteyksistä muodostettujen yleistysten yhteenlankeamista Whewell kutsui konsilienssiksi (engl. consilience: ”yhteen hyppääminen”, yksiin käyminen, yhtäpitävyys, vrt. conciliation: sovittelu, sovinto, sovitteleminen).

Whewell näyttää ajatelleen, että on kahdentyyppistä tieteellistä tutkimusta. Toinen koskee tosiasioiden keräämistä soveltuvien käsitteiden alle (kolligaatio) ja toinen näiden tulosten yleistämistä (konsilienssi). (Matti Sintonen, ”Alussa oli kysymys!” teoksessa J. Manninen & R. Vilkko (toim.), Ajattelun välineet ja maailmat: kirjoituksia Jaakko Hintikan filosofiasta, Helsinki: Gaudeamus 2009, 112.)

Ehkä voisi ajatella, että Kirchherrin morkkaama ”kirjallisuuskatsaus kirjallisuuskatsauksista” voi parhaimmillaan palvella eri yhteyksistä muodostettujen yleistysten yhteenlankeamista – siis Whewellin sanoin konsilienssia.

Valitettavasti Kirchherr ei anna muita konkreettisia esimerkkejä tieteellisestä roskasta kuin yhden oman artikkelinsa. Tätä voidaan pitää taitavana retorisena siirtona. Vaikeneminen muista tutkijoista on ymmärrettävää. Kirchherrin artikkelin julkaisseen lehden päätoimittaja olisi vaarantanut asemansa, jos olisi antanut kirjoittajan esitellä ”mustan listansa”. Kirjoittaja itse olisi polttanut sillat takanaan ja tuhonnut yhteistyömahdollisuudet kollegoidensa kanssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Viimeisimmät postaukset

Tommi Lehtonen

Tommi Lehtonen - Ajatusyhteys

Kirjoittaja on Vaasan yliopiston vastuullisuus- ja eettisyysjohtaja.