Roomalaisen runoilijan Ovidiuksen mukaan hyvin eli se, joka huomaamatta eli (bene qui latuit bene vixit). Ajatuksen taustalla väikkyy epikurolainen ohje: ”Elä huomaamattomana!”

Kreikkalainen filosofi Epikuros katsoi, että onnellisuus ei tule rikkauksista tai korkeista asemista, vaan mielenrauhasta ja kärsimyksen poissaolosta. Hänen mukaansa rikkaudet ja johtosema eivät tuo mielenrauhaa, vaan paljon huolta ja levottomuutta. Siksi epikurolaiset neuvoivat vetäytymään julkisuudesta pieniin iloihin ja ystävien seuraan.

Neuvon kanssa kättä lyö Sokrateen käsitys johtoasemista. Niihin pitäisi pyrkiä vain pitkin hampain. Näin Sokrates esittää Platonin Valtio-teoksessa (347c-d). Sokrateen mukaan hallitsijaksi ei pitäisi ryhtyä rahasta eikä kunnian vuoksi vaan rangaistuksen pelosta.

Sokrateen mukaan on ymmärrettävää, että hallitsijan tehtävää vältellään. Rangaistus uhkaa kuitenkin sellaisia välttelijöitä, jotka kykenisivät hallitsemaan. Rangaistus on siinä, että joutuu itseään kehnomman hallittavaksi.

Epikuros kehotti elämään niin, että ei vedä huomiota puoleensa. Se tarkoittaa pysymistä erossa rahan, vallan ja kunnian tavoittelusta. Mielenrauhalle on hyväksi, jos ei tarvitse olla esillä kaiken maailman melskeissä.

Tästä ranskalainen filosofi Réne Descartes kirjoitti opettajalleen Marin Mersennelle vuonna 1634:

Epäilemättä tiedät, että inkvisitio tuomitsi Galileon äskettäin ja että hänen näkemyksensä maan liikkeistä tuomittiin harhaoppiseksi. Kaikki tutkielmassani selittämäni asiat – mukaan lukien väite, että maa liikkuu – olivat niin riippuvaisia ​​toisistaan, että yhdenkin niistä havaitseminen virheelliseksi osoittaa kaikki käyttämäni argumentit hatariksi. Luulin niiden perustuvan hyvin varmoihin ja ilmeisiin todisteisiin, mutta en missään nimessä haluaisi pitäytyä niissä kirkon auktoriteettia vastaan. ”Kaikki, mitä Rooman inkvisiittorit päättävät, ei ole automaattisesti uskonkappaletta, vaan konsiilin täytyy se ensin hyväksyä” – no ehkäpä, mutta en ole niin kiintynyt omiin mielipiteisiini, että haluaisin säilyttää ne kaikin keinoin. Haluan elää rauhassa ja jatkaa aloittamaani elämää mottona Bene vixit, bene qui latuit. Joten olen onnellisempi vapautuessani pelosta, että kirjoitukseni tekisi minusta tunnetumman kuin haluaisin, kuin olen onneton menetettyäni sen laatimiseen käyttämäni ajan ja vaivan. (suom. T. Lehtonen, J. Bennettin englanninkielisen käännöksen pohjalta)

Katolinen inkvisitio ei tunnustanut tieteen autonomiaa, vaan määräsi Galileo Galilein kieltämään aurinkokeskisen maailmankuvan – henkensä uhalla. Ei ihme, että maan liikkumisen puolesta argumentoinut Descarteskin tahtoi mieluummin pitää matalaa profiilia kuin tavoitella laajaa näkyvyyttä. Historian ivaa on, että ”ajattelen, siis olen olemassa” -lausuman esittäjästä tuli yksi länsimaisen filosofian tunnetuimmista hahmoista.

Mikä yhdistää Descartesia, Ovidiusta ja Epikurosta? – He eivät olisi olleet Facebookissa, jos se olisikin ollut aikanaan mahdollista. Näin on johdonmukaisuuden nimissä syytä olettaa, sillä sosiaalinen media ohjaa vastakkaiseen suuntaan kuin ”hyvin eli se, joka huomaamatta eli” -ohje. Vai ohjaako?

Voidaanhan esittää, että sosiaalinen media edustaa aivan erityistä huomaamattomuuden lajia. Postausten valtavirrassa voi pysyä huomaamattomana kuin parvikala.

Sosiaalisessa mediassa voi toki myös yrittää nousta esiin ja erottautua muista. Siellä voi kehittää brändiä, jonka aihe on tosi lähellä: oma napa (S. Pihlström, ”Arvot, päämäärät ja vastuullisuus” teoksessa: K. Eräranta & V. Penttilä (toim.), Vastuullinen viestintä, Jyväskylä: ProComma Academic, 2021, 150).

Jokaisella ihmisellä on tarve tulla tunnustetuksi. Tuo tarve on jo vauvoilla. Ihmiseksi kehittyminen edellyttää, että perustavissa ihmissuhteissa meidät tunnustetaan arvokkaiksi.

Tunnustamista tarvitaan terveen itsetunnon syntymiseen ja itsensä hahmottamiseen muista erillisenä yksilönä. Siten ”hyvin eli se, joka huomaamatta eli” ei ole mikään ihmiseksi kasvamisen perusohje.

Ehkä suurta vahinkoa ei tapahdu, vaikka tunnustuksen saamisen tarve ruokkisi myös sosiaalisen median käyttöä. Siinä nettiriippuvuuden ja huomionkipeyden jälkeen pahinta lienee kateus ja katkeruus.

Niistä kärsivä voi olla pettynyt muiden saamaan tai itseltä puuttuvaan näkyvyyteen. Siitä voi kuitenkin päästä yli. Tietä viitoittaa Ovidiuksen ohje.