Joskus törmää toisen henkilön esittämään ajatukseen, joka tuntuu heti omalta ja ilmeiseltä, vaikka ei itse välttämättä olisi koskaan tullut keksineeksi mitään vastaavaa. Tarkemmin pohtiessa myös sellaisesta ajatuksesta voi kuitenkin paljastua yhtä ja toista ongelmallista, mutta se on toinen tarina.

Omasta mielestäni hyvin ilmeinen ja vakuuttava ajatus on hylemorfismiksi kutsuttu filosofinen teoria. Sen mukaan kaikki kappaleet koostuvat aineesta ja muodosta. Teorian nimi tulee ainetta ja muotoa tarkoittavista kreikan sanoista hylē ja morfē.

Toinen hylemorfismin keskeinen idea on, että aine ja muoto muodostavat ykseyden, jossa toista ei ole olemassa ilman toista. Puhdasta ainetta tai puhdasta muotoa ei siksi voida havaita. Ainoastaan järki voi ne käsittää pelkistämällä muodon aineesta tai aineen muodosta.

Ajatus on peräisin antiikin filosofiasta, jossa hylemorfismia kannatti muun muassa Aristoteles (384–322 eaa.). Hänen mukaansa jokainen todellinen olio voidaan jakaa aineeseen ja muotoon (Aristoteles, Sielusta, suom. Kati Näätsaari, Helsinki: Gaudeamus 2006, s. 17).

Esimerkiksi kivipatsas voidaan jakaa kiveen ja patsaan muotoon. Pelkkä kivi on potentiaalisesti patsas. Siitä tulee patsas aktuaalisesti, kun se saa kuvanveistäjän työstämänä patsaan muodon.

Aristoteles katsoi myös, että olion muoto antaa oliolle sen luonnon (s. 10, 17, 27). Pelkän kiven luonto on erilainen kuin patsaan luonto.

Aristoteles piti hylemorfismia parhaana tapana selittää myös muutosta. Hänen mukaansa muutos tapahtuu, kun aine menettää yhden muodon ja saa toisen. Toukasta perhoseksi on tyyppiesimerkki hylemorfisesta muutoksesta.

Myös Aristoteleen käsitys sielusta on kiinnostava. Yleisesti ottaen sielu-sana kuulostaa vanhahtavalta, uskonnon ja runouden kieleltä. Filosofi puhaltaa kuitenkin uutta eloa vanhoihin luihin: sielu ei liity pelkästään ajatteluun ja tietoisuuteen, vaan tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, mikä tekee oliosta elävän (s. 7, 28, 30).

Aristoteleen mukaan ihmisen sielu on hänen muotonsa. Aristoteles katsoi myös, että ihmiset jakavat saman ihmisyyden muodon, vaikka ovatkin erillisiä aineellisia olioita. Tässä voi kuulla kaikuja eräänlaisesta universaalin sielun tai maailmansielun ajatuksesta (s. 16).

Vaikka ei ostaisikaan hylemorfismia tai universaalin sielun ajatusta, voi nähdä itua ajatuksessa, että ihmisen sielu on hänen muotonsa. Ajatellaan vaikkapa pianistia tai kapellimestaria. Eikö muusikon sielu näykin hänen kehostaan, eleistään ja liikkeistään – siinä miten ilmeikkäästi ja hienovaraisesti hän tulkitsee sävellystä?

Esimerkistä käy italialainen kapellimestari Claudio Abbado (1933–2014) johtamassa – vatsasyövän runtelemana, kuolemansairaana – Mahlerin 9. sinfoniaa. Videota katsoessa en voi muuta kuin yhtyä Aristoteleen käsitykseen: sielu on ruumiin muoto.

Kuulijat ovat kokemastaan niin vaikuttuneita, että musiikin vaiettua vallitsee pitkä ja täydellinen hiljaisuus ennen kuin aplodit alkavat. Monen kuulijan silmistä vierivät kyyneleet.

Silmät ovat sielun peili. Sanonta on ikivanha ja ilmeisesti jo roomalainen poliitikko ja filosofi Cicero (106–43 eaa.) on käyttänyt sitä muodossa ”kasvot ovat mielen kuva niin kuin silmät sen tulkki”. Kun tähän lisätään aristoteelinen idea, että sielu on ruumiin muoto ja että olion muoto antaa oliolle sen luonnon, voi tulla johtopäätökseen, että ihmisen henkinen ominaislaatu näkyy silmistä.

Tämäköhän Joe Bidenilla oli mielessä, kun hän kymmenen vuotta sitten Vladimir Putinin tavatessaan – ja huomaa: tätä silmiin katsoessaan – sanoi, että tällä ei ole sielua? Se on kovasti sanottu – erityisesti venäläiselle: Sinulla ei ole sielua. Biden kertoo kuitenkin Putinin vastanneen: Me ymmärrämme toisiamme (https://www.thewrap.com/joe-biden-says-told-vladimir-putin-no-soul-video/, kohdassa 2.22–2.31 min).

Tässä mielessä sielu ei ole vain ruumiin näkyvä muoto eli eleitä, ilmeitä ja asentoja. Se on myös – paremman ilmauksen puutteessa – ihmisen moraalinen, esteettinen ja syvähenkinen mielenlaatu.