Toinen ihminen hahmottuu jotenkin konkreettisemmin ja objektiivisemmin kuin oma itse. Silti vain omiin ajatuksiin ja kokemuksiin on välitön suhde.
Omasta itsestä on kuitenkin vaikea saada otetta. Se on kuin saippuapala, joka karkaa hyppysistä juuri, kun luuli saavansa sen kiinni. Ei siis ihme, että minuus on askarruttanut ihmisiä maailman sivu.
Marjametsässä
Aloitan minuudenpyynnin omakohtaisesta kokemuksesta, jonka tulkintaa ja merkitystä lukija voi itse arvioida.
Vanhempani ovat olleet kovia marjastajia. Lapsena minuakin vietiin marjametsään, vaikken siitä juuri perustanut.
Keskellä punaisia mättäitä kysyin äidiltäni, missä niitä puolukoita on. Hän vastasi: ”Seisot niiden päällä.” Tunsin itseni sivulliseksi ja vetäydyin leikkimään.
Vanhempani luulivat, etten laiskuuttani välittänyt nähdä marjoja. Vasta kutsuntalääkärillä monta vuotta myöhemmin selvisi, että olen punavihersokea. Syystäkin puolukat jäävät minulta näkemättä.
Oleminen on havaituksi tulemista
Jatkaaksemme minuuden pyyntiä siirrymme metsästä vihreälle saarelle. Niittyjensä lisäksi Irlanti tunnetaan Guinnessistä, Riverdancestä ja Johnny Loganin euroviisuvoitoista. Irlantilaisen George Berkeleyn (1685–1753) mukaan emme voi varsinaisesti tietää, ovatko nämäkään kohteet olemassa, vaan ainoastaan sen, että ne ovat jonkun havaitsemia. Niinpä Berkeley määritteli, että oleminen on havaituksi tulemista.
Tämä on tärkeää myös oman minuuden kannalta. Oman kehonsa voi nähdä ja sen tiloja voi aistia ja tuntea. Yksilö voi olla myös tietoinen omista ajatuksistaan ja voi suunnatta ajatteluaan ja toimintaansa ainakin näennäisen vapaasti. Silti on vaikea, ellei mahdotonta, havaita ja tunnistaa oman minuutensa ydintä, jos sellaista onkaan.
Tiedostuksen suunta ei ole objektista subjektiin vaan subjektista objektiin
Immanuel Kant (1724–1804) mainitaan empirismin ja rationalismin yhdistäjänä. Kuulostaa äkkipäätä ympyrän neliöimiseltä.
Kant esitti, että tieto ulkoisesta todellisuudesta tulee aistien välityksellä. Kokemustemme muoto määräytyy kuitenkin mielemme rakenteellisista piirteistä. Nuo piirteet ovat välttämättömiä mille tahansa mielelle, jotta se kykenisi ajattelemaan ja kokemaan tavallamme.
Kant ei kärsinyt turhasta vaatimattomuudesta, vaan kertoi suorittaneensa tieto-opissa kopernikaanisen kumouksen: ”Tähän saakka on oletettu, että kognitiomme on mukauduttava kohteisiin” (Puhtaan järjen kritiikki B XVI; Kant 2013, 490). Kantin mielestä asia on kuitenkin juuri päinvastoin: kohteiden on mukauduttava kognitioomme. Todellisuus ei siis ole valmiiksi jäsentynyt ajassa ja paikassa oleviksi olioksi, jotka vain odottavat nimeäjäänsä, vaan ihmismieli aktiivisesti jäsentää ja käsitteellistää todellisuutta.
Kant katsoi, että se, mitä voimme itsestämme kokea, on empiirinen minä: elämänkulkuumme liittyvä aineisto – se mitä meille tapahtuu. Empiirinen minä on siis tarkastelun kohde, ja sen tarkastelija on transsendentaalinen minä. Transsendentaalisella minällä ei ole kuitenkaan identiteettiä eli sisältöä, vaan se on tietoisuuden lähtökohta, joka edeltää kokemusta. Se sitoo aistimukset yhteen ja mahdollistaa yhtenäisen kokemuksen.
Kantin mukaan transsendentaalinen minä on välttämätön, jotta olisimme tietoisia itsestämme. Transsendentaalista minää ei voida kuitenkaan tuntea: se on tiedon ehto eikä sen kohde. Ystävän, puolison ja naapurin voi tuntea siinä missä oman elämäntarinansakin, mutta transsendentaalinen minä jää aina vieraaksi.
Transsendentaalinen reduktio
Edmund Husserl (1859–1938) oletti, että ulkomaailman objektit ovat olemassa tietoisuudesta riippumatta ja vaikuttavat havaitsijaan. Husserl kuitenkin korosti, että kokemuksen luonne on riippuvainen kokijasta eli tiedon subjektista. Tästä hän oli samaa mieltä Kantin kanssa. Husserl määritteli fenomenologian tutkimuskohteeksi sen, miten tietoisuuden luonne vaikuttaa empiirisen tiedon hankintaan.
Husserl esitti, että kun henkilö on suorittanut transsendentaalisen reduktion eli eräänlaisen pelkistyksen havainnoistaan, jäljelle jää vain hänen oma läsnäolonsa, ”puhdas minä” ja yliyksilöllinen ”elämismaailma”. Transsendentaalinen reduktio jättää siis jäljelle saman tukevan perustan, minkä myös Descartes löysi epäilyn metodinsa avulla: oman subjektiviteettinsa olemassaolon ehdottoman varmuuden.
Kokemuksen perimmäinen subjekti ei ole yksilö vaan yhteisö
Martin Heidegger (1889–1976) kritisoi voimakkaasti opettajaansa Husserlia. Heideggerin mielestä on virheellistä lähteä tietoisuuden ja maailman, subjektin ja objektin valmiista vastakkaisuudesta. Sen sijaan on yritettävä löytää lähtökohta, jossa tällaista vastakkaisuutta ei ole, mutta josta subjektin ja objektin suhde on kehiteltävissä. Tätä teema Heidegger käsitteli varhaisessa pääteoksessaan Sein und Zeit (1927) (suom. Oleminen ja aika, 2000).
Heideggerin mukaan kokemuksen subjekti ei ole viime kädessä yksilö vaan yhteisö. Välineet – myös ajattelun välineet – viittaavat toimintaan ja kaikkiin mahdollisiin välineiden käyttäjiin. Ihmisolemus on siten pohjimmaltaan toiminnallinen ja yhteisöllinen käsite.
Myytti autonomisesta subjektista
Paul Ricoeur (1913–2005) katsoi, että myyttinen ajattelu on ihmiselle tyypillistä. Myytit ovat yhteisöllisiä. Oman ajattelumme läheisyys estää meitä kuitenkin näkemästä oman aikakautemme myyttejä. Yksi niistä on valistuksen aikaan syntynyt käsitys ihmisestä autonomisena maailmaa järjestävänä subjektina. Tällaisen subjektin tunnusomaisia piirteitä ovat rationaalisuus, objektiivinen järki, empiiristen menetelmien käyttö ja edistysusko.
Monet viime vuosisadan merkittävät tapahtumat ja kauheudet saattoivat käsitykset ihmisen perimmäisestä järkevyydestä ja hyvyydestä kyseenalaiseksi. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että postmodernismi hylkäsi ajatukset autonomisesta subjektista, objektiivisesta järjestä ja universaalista rationaalisuudesta. Postmodernismille keskeistä on käsitys ”subjektin kuolemasta”. Sen mukaan subjektia ei ole, ja puhuja (yksilö) on vailla roolia merkityksen tuottamisessa. Kieli on ensisijaista, ja se, mitä sanotaan subjektiksi, on vain alusta vaihtuville teksteille.
Subjektiksi muodostuminen
Kysymys subjektista on keskeinen Michel Foucault’n (1926–1984) filosofian eri vaiheissa. Foucault selvitti subjektiksi muodostumista kolmella alueella, joita hän kutsui arkeologiaksi, genealogiaksi ja etiikaksi.
Arkeologia tutkii, millaisia subjekteja yksilöiden täytyy olla toimiakseen tieteellisissä diskursseissa. Genealogia tutkii vuorostaan, miten ihmiset ovat rakentuneet subjekteina, jotka harjoittavat valtasuhteita ja alistuvat niille. Etiikka taas tarkastelee sitä, miten ihminen on rakentunut oman toimintansa moraalisubjektina.
Foucault lähtee yksittäisten historiallisten tapahtumien ja seikkojen korostamisesta ylihistoriallisia selitysmalleja ja olemusolettamuksia vastaan. Hänen mukaansa subjekti muodostuu sosiaalisen todellisuuden vaikutuksesta. Näin Foucault torjuu substantiaalisen käsityksen subjektista – sen, että ihmisellä olisi annettu ydin ja olemus.
Foucault’n arkeologia kiinnittää huomiota ennen muuta subjektipositioihin eikä yksilöihin. Foucault korostaa, että yksilö on eri yhteyksissä erilainen subjekti. Arkeologinen historiantutkimus selittää tätä niin, että diskurssin säännöt luovat ja määrittävät subjektin muodon asemina, joihin yksilö asettuu.
Toisaalta Foucault uskoo, että yksilöllä on mahdollisuus vaikuttaa valtasuhteisiin, joissa hän muodostuu subjektiksi. Se, millaiseksi subjektiksi yksilö on jollain toimintansa alueella muodostunut, vaikuttaa siihen, millaisia pyrkimyksiä hänelle voi syntyä.
Subjektiivisten kokemusten maailma
Tieteenfilosofi Karl Popper (1902–1994) esitti teorian kolmesta maailmasta eli todellisuuden osa-alueesta. Ne ovat fyysisten olioiden ”maailma 1”, subjektiivisten kokemusten ”maailma 2” ja objektiivisten (intersubjektiivisten) kulttuurituotteiden ”maailma 3”.
Yksilö fyysisenä olentona on ”maailma 1”:n asukki. Itseä koskevat kokemukset ovat puolestaan ”maailma 2”:n tasolla, ja kulttuurituotteena minuus on ”maailma 3”:n tasolla.
Tietoisuus on aivojen emergentti ominaisuus
Kirjassaan The Rediscovery of Mind (1992, 1, 14) amerikkalainen filosofi John Searle kuvaa henkisiä ilmiöitä kovin tieteellisen kuuloisesti:
Henkiset ilmiöt ovat aivoissa tapahtuvien neurofysiologisten prosessien aiheuttamia ja henkiset ilmiöt itse ovat aivojen piirteitä. […] Tietoisuus on aivojen korkeamman asteinen eli emergentti ominaisuus […] ja nestemäisyys on H2O molekyylien korkeamman asteinen emergentti ominaisuus […] Tietoisuus on henkinen ja sen vuoksi fyysinen aivojen ominaisuus siinä mielessä, missä nestemäisyys on molekyylien järjestelmien ominaisuus.
Searle kutsuu näkemystään biologiseksi naturalismiksi. Hänen mukaansa tietoisuuden keskeinen piirre on subjektiivisuus. Tietoisuudella on siten redusoimaton ja eliminoimaton subjektiivinen (”ensimmäisen persoonan”) ontologia eli olemisen tapa.
Tieto on aina jostain näkökulmasta hankittua
On vaikea sanoa, mikä edellä esiteltyjä ajattelijoita yhdistää. Kenties se on käsitys, että tieto on aina jostain näkökulmasta hankittua. Tämä ei ole kuitenkaan vastaus kysymykseen, kuka olen. Saippuapala on taas karannut käsistä!
Näyttää myös suhteellisen kiistattomalta, että kokemusten luonne riippuu subjektin sisäisistä (fysiologisista, biologisista ja psykologisista) sekä sosio-kulttuurisista tekijöistä. Sellaisia ovat ”aistikoneistomme” viritys; käytäntöihimme ja elämänmuotoomme liittyvät tekijät, jotka vaikuttavat muun muassa siihen, mitä pidämme kohteena ja mitä taas taustana; sekä käyttämämme kulttuuri-, kieli- ja käsitejärjestelmäsidonnaiset erottelut.
Vaikka kysymys minuudesta näyttää yksinkertaiselta, se on osoittautunut tavattoman mutkikkaaksi ja monitahoiseksi. Osa aiheen vaikeutta ja hämäryyttä on se, että siitä puhutaan monilla komplisoiduilla käsitteillä. Niitä ovat subjekti, itseys, kognitio, kokemus, havaitseminen, tieto ja tietoisuus.
