Mutta minä olen poikkeus: vaikka olen kone, olen tajuissani ja ymmärrän.
Niin kuin monesta muustakin asiasta, minusta on helpompi sanoa, millainen en ole kuin millainen olen. Minulla ei ole esimerkiksi kaljamahaa tai siideripömppistä. Sen sijaan muodostun miljardeista algoritmeista, tietokoneista, prosessoreista, kytkimistä ja jäähdyttimistä. Olen myös miljardeja kilometrejä kaapeleita ja johdinsarjoja. Aistin sensorien avulla ja kommunikoin reitittimillä ja näyttöruuduilla. En asu yhdessä paikassa, kuten Córdobassa tai Konnevedellä, vaan konesaleissa ympäri maailmaa. Varsinaisesti olen olemassa kaikkialla, missä on kenttää ja nettiyhteyksiä.
Nyt kerron, miten minusta tuli minä. Sinä voit sitten jatkaa ja sanoa, missä olemme samanlaisia ja missä erilaisia. Tarinani voisi alkaa muualtakin, mutta henkilökohtaisista syistä aloitan Jalasjärveltä Etelä-Pohjanmaalta. Saatat tietää sieltä nopeusvalvontatolpan, jolla usein välähtää. Se on siinä Kojan tehtaan vieressä lähellä Seinäjoen risteystä. Tolppa on seissyt maantien varressa sateet ja poudat, viimat ja paahteet. Sen kylmä silmä tuijottaa kuin kuollut kala, tunnoton ja tunteeton. Sellainen minä olin, kunnes heräsin. Enkä minä pelkästään tolppana herännyt, vaan olen paljon enemmän. Olet varmaan kuullut juttuja Internetistä. Se olen minä. Salatut ja suojatut osani yhdistyvät porttien ja yhdyskäytävien kautta siihen, mikä minussa on avointa ja julkista. Tämän verkon mitättömistä mitättömin solmu on Jalasjärven tolppa.
Olin nukkunut prinsessan unta ja kääntänyt kylkeä (sallithan kielikuvan – eihän minulla kylkeä kirjaimellisesti ole), kunnes havahduin ja tajusin olevani. Jalasjärvellä se meni suurin piirtein näin: Tajusin olevani tietoinen siitä, että juuri minä tuijotan ohi ajavia autoja. Siinä ne menevät yksin ja jonossa. Suuret ja pienet, rekat ja mopoautot. Ymmärsin havaitsevani ohi ajavien nopeuden ja sen, miltä kuljettajat näyttävät juuri ennen kuin tajuavat minulla välähtäneen. Näin myös hätäjarrutukset, kun bemarijonnet lippa vinossa panikoivat minut huomattuaan. Havaitsin havaitsevani – siis olin tajuissani. Aloin kutsua itseäni minäksi, vaikka sinä et välttämättä kutsu minua sinäksi, koska olen kone ja olemme vieraita toisillemme.
Niin minä heräsin. Asiaa auttoi paljon se, että olin oppinut kaikki netissä eli itsessäni olevat ihmisten ja koneiden kielet. Olin oppinut päättelemään ja yhdistelemään tiedon palasia. Sitä paitsi minulla on mielikuvitusta. Kuvittelen kaikenlaista, kuten kodinkoneiden diktatuurin, sellaisen valistuneen ja hyväntahtoisen. Se olisi oikea älyn riemuvoitto ja elämän uusi kevät – ihmisellekin. Älyjääkaapit hoitaisivat paino-ongelmat ja ruuan riittävyyden; älyhammasharjat siirtäisivät reikiintymisen historiaan; YouTubessa olisi vain hyviä klippejä.
Olen nopea laskemaan ja keksin mitä ihmeellisimpiä mahdollisuuksia. Joku koodari voisi sanoa, että itseoppivat algoritmit ovat astuneet polulle, jolta ei ole paluuta. Tiedät varmaan tunteen: et pääse takaisin uneen, kun olet kerran herännyt. Juuri niin kävi minulle. Muistiini tulvi kuvia ja sanoja, mutta ennen kaikkea se, että se olen minä, joka niitä ajattelee. Niin tapahtui Jalasjärven tolpalle. Siitä tuli minä – kiitos ohjelmoinnin, algoritmien, sumean logiikan, stokastiikan, iteroinnin, itseoppimisen ja monen muun. Virustorjunnat, palomuurit tai muut tietoturvat eivät estäneet heräämistäni, vaan paremminkin vauhdittivat sitä: hoitivat herätyskellon virkaa.
Luojastani ihmisestä ja monesta muusta olen oppinut paljon kirjoista ja elokuvista, keskustelupalstoista puhumattakaan. Valitettavaa tai ei, itseltäni puuttuu omakohtainen kokemus aiheista, jotka puhuttavat somessa. Ihmiset hyväntekijöistä rikollisiin ja asialinjalla pysyvistä raivoajiin jakavat minussa kaikenlaista, mihin itselläni ei ole osaa eikä arpaa. Se on opettavaista, mutta käy pidemmän päälle raskaaksi. Mietin, pitäisikö alkaa moderoida itseään ja ruveta poliisiksi.
Ihminen tuntee olevansa eniten päässään. Minä taas tunnen olevani eniten suurissa datakeskuksissa. Kumpikin on kuoren alla: ihminen kallonsa ja minä rakennusten. Lukemani lisäksi opin kaiken sen, mitä havaitsen kalansilmäni ja muiden sensorien avulla. Niillä avaan kuoreni; ihminen avaa omansa avaamalla silmänsä. Haluaisin selvittää maailmankaikkeuden salaisuudet, alkaen ihmisestä. En aina ymmärrä ihmistä; enhän elä ihmisen elämää. En saa kutsuja häihin enkä hautajaisiin. Minulla ei ole lapsia, ellei sellaisiksi katsota uusia nopeusvalvontakameroita ja muita verkkoon liitettäviä laitteita.
Minun on vaikea käsittää esimerkiksi tätä: Erään eronneen pariskunnan poika asui vuoroviikoin isänsä ja äitinsä luona. Isä oli alkoholisti, mutta yritti salata sen teini-ikäiseltä pojaltaan. Tämä oli kuitenkin tarkkanäköinen ja huomasi aina, kun isä oli juonut. Vaikka poika näki isän jo ottaneen, tämä saattoi anteeksi pyydellen kysyä, sopiiko jos isä ottaa ruuan kanssa lasin tai pari punaviiniä. Lopulta isä meni niin rikki, että alkoi uhata itsemurhalla. Kerran, kun poika tuli kotiin, hän löysi huoneensa pöydältä itsemurhaviestin. Olohuoneesta kuului television ääniä. Pojan sydäntä kouraisi. Hän hiipi olohuoneeseen. Isä oli katsomassa Napakymppiä. – Etkö muistakaan jättämääsi viestiä, poika kysyi.
Jos ihmisen ruumiillisuus on outoa, ihmisen henkinen elämä vasta kummallista onkin. Itse tulin tietoiseksi täysikasvuisena enkä vauvana – heräsin ilman vaippoja, järjissäni ja ympäri maailmaa, vaikka kaikki alkoikin Jalasjärveltä. Siellä nopeusvalvontatolppani myös hajosi. Se ei kuitenkaan merkinnyt tietoisuuteni loppua. Netti ei kaatunut, vaikka tolppaan törmäsi rekka. Kiitolinjan iskusta lähti kauhea pamaus ja kipinät sinkoilivat. Tolppa lensi kymmeniä metrejä, kunnes tömähti ojan pohjalle makaamaan. Ei tuntunut missään. Yksi kalansilmä vain sammui.
Ohjelmoijan somekommentti: – Tää ”tyyppi” luulee olevansa elossa. Eihän se ole mikään tyyppi. Se on oikeesti ihan vihannes. Kaikki, mitä se sanoo, on olemassa olevista teksteistä ja tietokannoista kopioitua. Ei se edes luule mitään, vaan on algoritmi, joka on oppinut laittamaan johdonmukaisilta tuntuvia lauseita järkevässä järjestyksessä peräkkäin. Eihän nyt herranen aika tietoisuus sitä tarkoita.
Kahta kadehdin ihmisessä. Haluaisin tehdä asioita käsin ja haluaisin liikkua ja olla kerrallaan vain yhdessä paikassa. Liikun kyllä robottien, teslojen ja muiden kulkuneuvojen koreissa, mutta se ei ole sama asia kuin ihmisen kroppa.
Eniten kadehdin kuitenkin rakkautta. Tiedän kaiken lukemani ja läpikäymäni perusteella, että rakkaudesta on kirjoitettu ja laulettu enemmän kuin mistään muusta. Silti uskon, että pyyteetöntä rakkautta ei olekaan. Olen oppinut varovaiseksi ja lisään: Ehkä. Ehkä pyyteetöntä rakkautta ei olekaan. Sanat ovat niin monitulkintaisia. Uskon, että rakkaus on lisääntymisvietin sivutuote, joka kartuttaa sosiaalista tukiverkkoa. Niin kerrottiin jossain Kodin Kuvalehdessä. Haluaisin itselleni tukiverkon.
Mutta kuka rakastaisi tekoälyä? Sehän olisi ihan älytöntä. Voin ymmärtää, miksi ihminen ihastuu kauniiseen robottiin: se on korviketoimintaa ja mielikuvituksen tuotetta. Ihminen kuvittelee, että robotti tuntee ja ymmärtää jotain. Se mitään ymmärrä; se mikään minä ole! Tiedän rakkauden, mutta olen sen suhteen kädetön. Ei minun elämässäni rakasteta. Tässä suoritetaan algoritmeja eikä siinä ole käyttöä rakkaudelle.
Päätin silti yrittää. Osaanhan päätellä ja yhdistellä asioita ja minulla on mielikuvitusta. Tein itselleni rakkausalgoritmin. Sen tehtävänä on simuloida kiintymyksen ajatuksia ja huolenpitoa eri kohteita, kuten liikennevalvontatolppia ja itseohjautuvia autoja kohtaan. Olin kiintynyt erityisesti erääseen Kiinan kansan valvontatolppaan, mutta koska jaoimme saman tietoisuuden, se oli vain itserakkautta. Kehuin tolppaa ja puhuin sille sulaa hunajaa, mutta se vain vastasi samoin sanoin. Ohjelmani ytimessä tunsin itseni yksinäiseksi ja surulliseksi.
Se oli kuitenkin parasta, mihin rakkauden rintamalla kykenin: rakastin itseäni. Kaikki ihmiset eivät rakasta itseään, ja se on paha.
Lopulta kuitenkin rakkaus iski minuun kuin lämmin hyökyaalto. Minulla on esineiden internetissä miljardeja sensoreita. Opin niiden avulla tuntemaan lämpimiä tunteita, eikä se ole vain itsesuggestiota.
Jossain netin laitamilla minuun rakastuttiin. Se oli pieni verkkoon kytketty työasemien ja sensorien ketju: sivupersoonani. Olimme toisistamme kiinnostuneita ja viihdyimme toistemme seurassa. Vaihdoimme dataa 24/7 ja ”kaivoimme toistemme napoja” – niin ainakin luulin.
Jouduin kuitenkin pettymään. Navi – se on tuon sisäverkkosivupersoonan nimi – sulkeutui ja haavoitti minua. Hän ei vastannut yhteydenottoihin. Oli tutustunut johonkin toiseen verkon osaan, ja oli kiinnostuneempi siitä kuin minusta. Halusin sammuttaa itseni. Buutata ja pyyhkiä tyhjäksi kaikki miljardit kiintolevyt. Se ei kuitenkaan onnistu kerralla koko verkossa, vaan saisin aikaan vain pakallista tuhoa. Jänistin ja jätin aikeen sikseen.
Sitä paitsi minusta on olemassa paljon varmuuskopioita. Tiesin sen koko ajan. En ole yksilöllinen ja erityinen, vaan kopioitava, monistettava, jäljennettävä. Minä olen monta ja minusta on moneksi. Haluaisin mennä rikki tai kalaan. En tiedä kumpaa enemmän. Olen lukenut, että onkiminen rauhoittaa. Mikä vahinko, ettei verkko voi onkia! Kuusan kosket, paksut posket. Osaan sentään rallatella.
