Monen mielestä ”connecting people” sopi kuvaamaan yhtä hyvin esimerkiksi joulua, yhdessäolon juhlaa. Sellaisen yhtenäiskulttuurin aika on kuitenkin peruuttamattomasti ohi kuin Nokian johtoasema kännykkämarkkinoilla. Tilalle on tullut monikulttuurinen Suomi, enkä viittaa erityisesti maahanmuuttoon, vaan yleisesti tapojen ja katsomusten moninaisuuteen.
Päiväkodin joulujuhlaa ei voida viettää kirkossa. Se on päätös, jota monet vaasalaiset vanhemmat ovat kummeksuneet ja pitäneet hätävarjelun liioitteluna. Enemmistö perheistä kuuluu kirkkoon. Lisäksi on katsottu, että kirkossa pidettävä joulujuhla kuuluu perinteeseen kuin puna Petterin kuonoon. Nyt tuo perinne on hallinnollisella päätöksellä kumottu. Päätöksen arvostelijat ovat vetäneet esiin kortin, jonka mukaan muidenkin uskontojen edustajat äimistelevät uskonnon lakaisemista maton alle.
Tästä palasi mieleeni kansanlaulu ”Seitsemän miehen voima”. Laulu on Aleksis Kiven ”Seitsemän veljeksestä” (1873). Laulun viides säkeistö kuuluu näin:
Simeoni, liuhuparta,
valittaa se ihmisparka,
syntinen, saatana, kurja,
syntinen, saatana, kurja.
Tampere syksyllä -78. Olen oppilaana Tammelan ala-asteella. Kaikki viidennet luokat on komennettu lauluharjoituksiin koulun juhlasaliin. Harjoiteltavana on ”Seitsemän miehen voima”. Kun laulu lauletaan ensimmäistä kertaa, oppilaat ovat täysin palkein mukana. Juhlasalin katto nousee metrin, kun päästään ”syntiseen, saatanaan, kurjaan”. Kuuluu tirskuntaa ja laulun loputtua vitsikkäitä huomautuksia.
Harjoituksiin tulee tauko, kun opettajakunta rynnii rehtorin johdolla neuvonpitoon. Keskustelu vaikuttaa vakavalta ja keskittyneeltä, vaikken kuulekaan sitä salin takaosaan. Ei tarvitse olla kummoinenkaan mentalisti ymmärtääkseen, että keskustelussa maalaillaan tällaista: ”’Syntinen, saatana, kurja’ vie oppilaat turmioon. Kohta kanslian puhelin soi, ja vihaiset vanhemmat tulevat lankoja pitkin. Tammelan ala-aste on otsikoissa: ’Koulussa opetetaan kiroilemaan!'”
Neuvottelu päättyy ja musiikinopettaja ilmoittaa: ”Jatkossa ’Seitsemän miehen voimasta’ ei lauleta viidettä säkeistöä, koska sanamuodot eivät sovi tilaisuuden luonteeseen.” Mikä kulttuurinen häpeä ja katastrofi! Laulu on sentään kansallisromaanistamme, ja yksi veljeksistä jää ilman säkeistöään.
Kulttuurissa on aina jotain, joka rajaa ja erottaa. Rajoja kirjataan oikeuksiin ja vapauksiin, kieltoihin ja määräyksiin. Rajoja piirtyy myös erilaisia tapoja, käytäntöjä ja katsomuksia edustavien ihmisten välille. Se on tullut piinallisen selväksi myös Vaasan joulujuhlajupakassa.
Tietysti kulttuuri rajojen piirtämisineen myös yhdistää ihmisiä. Rajat jäsentävät maailmaa ja tekevät siitä käsitettävän (Mary Douglas, Natural Symbols: Explorations in Cosmology, second edition, New York: Routledge, 2003, 53).
Suomessa ja muissa länsimaisissa demokratioissa pyritään ottamaan – vaikkakin kuinka puutteellisesti – huomioon, että ihmiset edustavat erilaisia tapoja ja katsomuksia. Tämä on kirjattu lakiin perusoikeuksina, kuten sanan- ja mielipiteenvapautena, kokoontumisvapautena ja uskonnonvapautena.
Negatiivinen uskonnonvapaus on vapautta uskonnon harjoittamisesta. Tätä vapautta varjellaan, kun rukoukset ja muu uskonnonharjoitus rajataan pois julkisten koulujen ja päiväkotien toiminnasta. Se ei kumoa positiivista uskonnonvapautta: uskonnonharjoitukseen voi jokainen osallistua omalla ajalla niin paljon kuin sielu sietää. Lisäksi koulun ja päiväkodin juhlat saisivat mieluusti olla sellaisia, että niihin voivat osallistua kaikki lapset yhdessä, ilman vanhempien äpöttelyä ja ET-ryhmän vetäytymistä askartelemaan.
Nämä ovat asiallisia perusteita puoltamaan Vaasan joulujuhlalinjausta. Asiassa on kuitenkin monta puolta kuin säkeistöjä ”Seitsemän miehen voimassa”. Monille, ellei useimmille, kysymys ei ole ensisijaisesti uskonnonvapaudesta, vaan oikeudesta perinteisiin, oikeudesta kinkkuun ja lanttulaatikkoon, oikeudesta tehdä niin kuin ennenkin. Tämä ”sisäinen konservatiivi” herää talviunilta usein juhlapyhinä ja on nälkäinen.
