Ministeri oli tullut kertomaan, että Vaasan yliopisto lakkautetaan. Pohjanmaalle ei ollut määrä jäädä Suomen yliopiston kampusta. ”Yliopisto lähtee kuin hauki rannasta, mutta jäähän sinne sentään Tropiclandia”, joku ministeriön seinäjokelaisista virkamiehistä lohkaisi. Opetusministeri ei voinut sietää tällaista maakuntatason nokittelua. Hän seisoi kuitenkin vakaasti kuin Nummisuutarin Esko yliopistouudistuksen takana. Ministeri ei ollut uudistusidean äiti, mutta kätilö hän oli. Pihtisynnytykseksi näytti tämäkin uudistus menevän.
Matkalla Helsingistä Vaasaan oli hyvin suunniteltu ja siksi puoliksi tehty hanke mennyt kuitenkin uusiksi. Ministeri tunsi samanaikaisesti helpotusta ja ärtymystä. Hän oli kuitenkin iloinen rehtorin – Maurin – puolesta. ”Nyt ovat henget Vaasan puolella”, ministeri ajatteli.
Pääministeri, hauska mies oli soittanut luottoministerilleen, kun tämän auto ohitti Lempäälän Ideaparkia: ”Nyt tuli Anne yliopistouudistukseen muutos!” Kiinalainen yhtiö oli aamulla ilmoittanut suunnitelmistaan perustaa Vaasaan biokemikaaleja ja -polttoaineita valmistava tehdas. Raaka-aineena olisi sianpaska. Eikä siinä kaikki. Kiinalaisten paskafirma on tekemässä läpimurtoa yhteyttämiseen perustuvassa energiantuotannossa. Pääministeri pyyteli anteeksi, ettei ole kemisti eikä siksi tunne mekanismia tarkemmin: ”Mutta ideana on muuttaa valoenergiaa biokemialliseen muotoon myöhempää käyttöä varten.” ”Anne perkele, tässä tarjotaan teollisuudelle – enkä nyt puhu vain Pohjanmaasta, vaan koko Suomesta – ylihyvää yhteystyösaumaa. Jos tämä hanke viedään maaliin, työllisyysvaikutukset ovat sitä luokkaa, että Suomi tekee kerralla Euroopan ennätyksen. Ei valtio voi tällaisen uutisen vanavedessä lopettaa Vaasan yliopistoa!” Pääministeri itse oli Vaasasta, mikä alleviivasi hänen sanojaan.
Puhelun jälkeen opetusministeri halusi entistä kiihkeämmin tavata rehtorin, vaikka järki neuvoi kääntymään takaisin Helsinkiin. ”Täällä sitä nyt joka tapauksessa oltiin, Vaasassa”, ministeri ajatteli. Pakkasessa värjöttävälle rehtorille hän sanoi: ”Hei Mauri! Kiva nähdä! On ollut jo ikävä!”
Rehtori ja ministeri astuivat hallintorakennuksen pääovesta sisään. Kello oli jo puoli viisi ja rakennus vaikutti autiolta. Ministeri otti rehtoria kädestä kiinni. Lämmin käsi. Ministeri ja rehtori olivat vaiti.
Rehtorin työhuone oli – edelleen – toisessa kerroksesta. Mauri oli kertonut uskovansa esimerkillä johtamiseen. Anne uskoi, että tämä oli oikeassa. Mauri oli kaavaillut siirtymistä hallintorakennuksen ykköskerrokseen vaatimattomampaan huoneeseen. Nykyinen rehtorin huone upealla merinäköalalla menisi toimiston työntekijöille. Muutosta ei ollut kuitenkaan vielä tapahtunut. Opetusministeri huomasi, että rehtorin huoneen pöydällä oli tarjottimella kaksi lasia ja tölkki Reilun kaupan appelsiinimehua. ”Minulle ei kahvia kello kolmen jälkeen”, Anne oli joskus sanonut. Mauri muisti. Jossain vaiheessa hän oli kertonut Annelle kiistasta, joka yliopistolla oli syntynyt Reilun kaupan kahvista. ”Jos sitä myrkkyä aletaan täällä tarjota, minä tuon kotoa omat juhlamokat – vaaleat kuin Suomen kesäyöt. Juokoot Italiassa tummaa paahtoa, sinne se sopii”, joku hallinnosta oli sanonut.
Kun molemmat olivat istuutuneet, opetusministeri aloitti: ”Mauri kuule! Minulla on sinulle odottamattomia uutisia. Niin … olin tulossa kertomaan Vaasan yliopiston lopettamisesta.” Ministeri piti tauon. ”Oletan sinun odottaneen sitä. Niin kuin hyvin tiedät, asia on ollut vireillä jo pitkään, kuten ministeriön mietinnössäkin todettiin, mutta nyt on vuoksi kääntynyt. Yhtäkkiä. Syynkin kai arvaat?” Mistä rehtori olisi sen arvannut? Hänen mielensä oli sekaisin kuin vaatekaappi. Kyllä hän uutiset oli kuullut ja tiesi kiinalaisyhtiön ilmoituksesta. Rehtori oli kuitenkin niin vahvasti lopun odotuksen pauloissa, ettei osannut laskea yksi plus yksi. Odotti hän silti jotain hyvääkin – sitä että Anne sanoo rakastavansa häntä, Mauria. Nyt tämä alkoi kuitenkin puhua kiinalaisista. Rehtori vastasi kangerrellen: ”Nii-in, uusi tehdas olisi tälle seudulle oikea onnenpotku.”
Novellin ensimmäinen osa on julkaistu 4.10.2017.
