Professorien jeremiadi

blog
Tämä vaikerrus kohdistuu jatkuvaan epävarmuuteen yliopistojen rahoituksesta.

Osallistuin hiljattain New Yorkin liepeillä pidettyyn filosofian konferenssiin. Akateemiset konferenssit tarjoavat mahdollisuuden saada palautetta omasta tutkimuksesta ja uusia ideoita. Usein parasta antia ovat keskustelut virallisen ohjelman ulkopuolella. Tällä kertaa mieleeni jäi kansainvälisten tutkijoiden väliaikavaikerrus.

Tapaamani professorit olivat erityisen pahoillaan akateemisen vapauden kaventumisesta. Siihen liittyvä tutkijarivien tiivistäminen on kansainvälinen suuntaus. Keskeistä siinä on, että tutkimusta ohjataan voimakkaasti strategiassa määriteltyyn suuntaan.

Yksi professoreista väitti, että strategiat kahlitsevat ”säkenöivää mieltä”. Tästä vallitsi liikuttava yksimielisyys. Itse lisäsin, että aloite- ja ideointikyky uhkaa tylstyä, jos tutkimussuunta tulee suoraan ylhäältä. Kukaan ei kehdannut myöntää, että strategioissa voi olla jotain hyvääkin.

Toinen valitteli, että perinteinen käsitys professorista tieteenalansa asiantuntijana on vedetty vessasta alas. Ennen lähdettiin siitä, että professori tietää, mikä on tutkimisen arvoista. Nyttemmin tämä viisaus on siirtynyt yliopistojen hallituksille ja muille päättäjille.

Osa keskustelijoista, minä mukaan luettuna, rohkeni pienen miettimisen jälkeen sanoa, ettei yliopiston vahvuuksien tunnistaminen ja niihin keskittyminen ole välttämättä tieteelle haitaksi. Myös nämä professorit näkivät kuitenkin riskejä siinä, että ”kaikki munat laitetaan samaan koriin”. Jos valitun strategian mukainen tutkimussuunta ajaa karille, syntyy kokkelia. Kukaan keskustelijoista ei avoimesti puolustanut tutkimuksellista riskinottoa. Karl Popper, ”rohkeiden arvauksien isä” olisi huokaissut pettymyksestä.

Kertoessani suomalaisesta julkaisufoorumijärjestelmästä amerikkalaiset isännät pyörittelivät päätään. Joku kysyi, mitä uutta järjestelmänne tuo. ”Ainahan tutkijat ovat tähdänneet mahdollisimman arvostettuihin julkaisuihin.”

Toinen valitusvirsi koski tutkimusrahoituksen vähenemistä. Siitä ovat kärsineet erityisesti humanistiset alat ja yhteiskuntatieteet. Mesenaatit keskittyvät lääketieteen, kauppatieteiden ja tekniikan tukemiseen. Muille jää pähkinöitä.

Samaan suuntaan ajaa monien maiden tiede- ja yliopistopolitiikka. Lisäksi yliopistojen perusrahoitus on vähentynyt. Aikaa ja voimavaroja vievä hankehakemuskaruselli pyörii siksi entistä vinhammin. Tämä on maailmanlaajuinen vitsaus.

Myös kansainvälistyminen kirvoitti keskustelua. Kansainvälistymistä korostetaan käytännöllisesti katsoen kaikkialla. Yhdysvalloissa pelätään kuitenkin uuden ”Amerikka ensin” -politiikan vaikutuksia. Amerikkalaiset osallistujat kertoivat olevansa varpaillaan Trumpin hallinnon tiedepoliittisten päähänpistojen takia.

Jotkut huomauttivat, että kansainvälisten rekrytointien korostaminen herättää pelkoa omien kasvattien puolesta. Vaikka tutkijavirrat eivät kulje yhtä vahvasti maasta toiseen, toimiva kansainvälistyminen edellyttää vastavuoroisuutta.

Kun kaikki tämä oli vaikeroitu, konferenssi sujui myönteisesti ja innostuneesti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Viimeisimmät postaukset

Tommi Lehtonen

Tommi Lehtonen - Ajatusyhteys

Kirjoittaja toimii vastuullisuus- ja eettisyysjohtajana Vaasan yliopistossa.