Voisin veikata, että suurin osa maailman yliopistoista mainitsee tavoitteekseen kestävän kehityksen. Syykin on selvä: monet ekologiset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset ongelmat ovat polttavia ja maailmanlaajuisia. Näin on nähty myös Vaasan yliopistossa, jossa energia ja kestävä kehitys ovat yksi painoaloista.
Kestäväksi kehitykseksi sanan laajimmassa merkityksessä sanotaan kaikenlaista myönteistä muutosta. Siksi kestävä kehitys näyttää pilvimäiseltä ja reunoiltaan utuiselta. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään poutapilvi, vaan sähköisen jännitteinen: erilaiset kestävän kehityksen puolet hylkivät toisiaan. Kestävän kehityksen käsitettä onkin arvosteltu siitä, että siihen lasketaan kuuluvaksi huonosti yhteensopivia aineksia kuten talouskasvu ja ympäristönsuojelu.
Tunnetuin kestävän kehityksen määritelmä on Brundtlandin komission raportissa vuodelta 1987: ”Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa”. Antropologi ja historioitsija Joseph Tainter moittii tätä määritelmää liian väljäksi ja yleisluonteiseksi (”Social complexity and sustainability”, Ecological Complexity 3, 2006, 91-103).
Tainterin mukaan kestävyys on monimutkaisten ekologisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemista. Kestävyys perustuu siis ongelmanratkaisukykyyn.
Tainterin mukaan pitkän aikavälin kestävyys edellyttää monimutkaisten ongelmien ymmärtämistä ja hallintaa. Tähän liittyy hänen keskeinen, mutta ei aivan kiistaton väitteensä: monimutkaisuus kasvaa, kun yhteiskunnallisia ongelmia yritetään ratkaista samalla, kun kustannukset nousevat.
Monimutkaiset yhteiskunnalliset ratkaisut voivat sekä tukea että estää kestävää kehitystä. Siksi Tainter erottaa kolme eri tulosta, jotka voivat syntyä yrityksistä ratkaista suuria ongelmia: yhteiskunnallinen romahdus, yksinkertaistuminen ja monimutkaisuuden kasvu.
Kasvavan monimutkaisuuden hallinta vaatii jatkuvasti lisää panostuksia ja energiaa. Kun ongelmanratkaisun kustannukset nousevat, saavutetaan Tainterin mukaan lopulta piste, jossa lisäpanostukset monimutkaisuuteen eivät enää tuo vastaavaa hyötyä. Ongelmien ratkaisemisesta syntyvä monimutkaisuus voi siis lisätä yhteiskunnan kestävyyttä, mutta myös johtaa tuhoon. Historiallisia esimerkkejä romahtaneista yhteiskunnista ovat mayakulttuuri, Rooman valtakunta ja Kiinan Han-dynastia.
Tainter kritisoi Brundtlandin määritelmää väittämällä, että kestävyys on ongelmanratkaisun aktiivinen ehto – ei kulutuksen vähentämisen passiivinen seuraus, kuten Brundtland antaa ymmärtää. Kestävyys vaatii siksi lisää resursseja, ei kulutuksen vähentämistä. Kestävyyteen tulee siis olla varaa. Toisaalta kestävyydestä aiheutuvat kulut voivat tuhota koko yhteiskunnan.
Tainterin käsitystä voidaan havainnollistaa vertaamalla ekologisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen kestävyyden kokonaisuutta monimutkaiseen koneeseen. Vaatii resursseja ja sofistikoituneita toimia huoltaa ja uudistaa konetta osa osalta niin, ettei se sammu vaan pysyy koko ajan käynnissä.
Tainter soveltaa kestävyyttä ja monimutkaisuutta koskevia pohdintojaan myös tieteelliseen tutkimukseen. Yhä pidemmälle erikoistunut tutkimus on entistä kalliimpaa ja tutkimusongelmat vaikeammin ratkaistavia. Siksi investoinnit tutkimukseen tuottavat entistä vähemmän uusia tärkeitä tuloksia. Tätä osoittaa esimerkiksi patenttien määrän väheneminen suhteessa tutkimuspanostuksiin.
Tilanne on kuin öljyntuotannossa. Kun helposti porattavissa oleva öljy hupenee, siirrytään entistä vaikeammin saavutettaviin kohteisiin. Tieteen ero öljyntuotantoon on kuitenkin selvä: öljy loppuu joskus, tieteelliset kysymykset eivät koskaan. Ne ovat kuin antiikin monipäinen Hydra-hirviö, jonka katkaistujen päiden tilalle kasvaa aina kaksi uutta.
