Näin arvoituksellisia puhuu filosofi Timothy Morton (Ecology Without Nature, 2007; The Ecological Thought, 2010; Hyperobjects: Philosophy and Ecology after the End of the World, 2013). Jotta voisimme ymmärtää häntä, on kirkastettava todellisuuden ja siitä puhumisen eroa.

Otetaan esimerkki: Lumi, tuo kylmä valkoinen aine on selvästikin eri asia kuin siitä puhuva lause ”Lumi on valkoista”. Todellisuuden ja puhumisen ero näkyy myös siinä, että epätodellisistakin olioista kuten Ikaroksesta ja feenikslinnusta voidaan puhua ja sepittää tarinoita.

Väittäessään luonnon tuhonneen maapallon Morton tarkoittaa, että luontokäsityksemme on tuhoisa. Hänen mukaansa luonto on käsitteellistys ja keksintö, jonka juuret ovat maanviljelyssä ja siinä, että maapallo siirtyi ilmastollisesti tasaisen vuodenkierron kauteen.

Maapallo on sittemmin muuttunut ilmastoltaan epävakaaksi. Myös maailmantalous on epävakaa ja arvaamaton. Inhimillinen unelma vakaudesta ja säännöllisyydestä on siten kärsinyt tappion eri rintamilla. Silti pidämme kiinni vanhentuneessa luontokäsityksessä yhtä sitkeästi kuin talouskasvun jatkumisesta.

Mortonin arvoituksellisuus jatkuu, kun hän siirtyy puhumaan ympäristökatastrofista. Hän väittää, että maailmanloppu on jo tapahtunut. Syynä on se, että maailmaa, jollaiseksi sen kuvittelimme, ei ole koskaan ollutkaan. Siksi on turhaa pelätä maailman tuhoutumista. Yhtä turha on toivo maailman pelastumisesta.

Olemme tottuneet pitämään luontoa kulttuurin vastaparina. Sen mukaan luonto on ihmisen ajattelusta ja toiminnasta pohjimmaltaan riippumaton. Kulttuuri taas on kaikkea, mitä ihminen on luonut. Morton kyseenalaistaa tämän erottelun ja seuraa tässä käsityksessä Judith Butleria.

Luonnon ja kulttuurin erottaminen on Mortonin mukaan suurta huijausta. Mikä tärkeintä, se on myös ympäristöongelmien alkusyy – juuri se, mikä on tuhonnut maapallon. Niin on tapahtunut ensinnäkin olettamalla luonnon olevan ihmisestä riippumaton ja toiseksi suuntaamalla ympäristönsuojelua pienten, mutta toteuttamiskelpoisten askelten sijasta yleisiin ja tavoittamattomissa oleviin päämääriin.

Mortonin luontokäsitys voidaan tulkita maltilliseksi tai jyrkäksi. Maltillisen tulkinnan mukaan luonnon käsite on kulttuurisidonnainen ja ihmisten ajattelu- ja toimintatavoista riippuvainen. Jyrkän tulkinnan mukaan luontoa ei ole olemassa.

Tuntuisi helpommalta tulkita Mortonia maltillisen väitteen mukaisesti. Kaikki viittaa kuitenkin siihen, että hän kannattaa jyrkkää tulkintaa. Sen mukaan luonto on olemassa vain käsitteenä kuin Ikaros ja feeniks.

Mortonin voi nähdä järkeilevän tähän tapaan: Pohjimmaltaan on olemassa vain yksilöitä kuten yksittäisiä alkeishiukkaisia ja niistä koostuvia yksittäisiä puita, kiviä, ihmisiä ja niin edelleen. Lajit ja yleiset ominaisuudet ovat sosiaalisia konstruktioita eli olemassa vain puheen ja ajattelun voimasta. Luonto on esimerkki yleisestä – siis sellaisesta, jota ei ole olemassa itsenäisesti. Luontoa ei siksi voi suojella. Sen sijaan voidaan suojella esimerkiksi yksittäisiä puita ja järviä.

Jos tälle ajatustavalle halutaan antaa nimi, nominalismi on tuttu filosofian historiasta. Vaikka nimi on olemassa, Mortonin käsitys ei ole ongelmaton. Tervejärkisen vastalauseen mukaan siitä, että luonto on yleiskäsite, ei seuraa, että luonto on epätodellinen. Muussa kuin filosofisessa yhteydessä olisi saivartelua pohtia, voiko metsääkin suojella vai vain niitä puita, joista se muodostuu.