Niitä ovat myötätunto, velvollisuudentunto ja hyvän maksimointi.

Viime viikkoina on kuultu ja luettu pakolaisten järkyttävistä kohtaloista merikelvottomissa veneissä, rekkojen konteissa ja rautatieasemien leireillä. Järkyttävät kuvat ja uutiset ovat nostattaneet (massiivisen vastuksen lisäksi) myötätunnon aallon ja herättäneet ihmisissä halun auttaa.

Avustusjärjestöille ja vastaanottokeskuksille tulvii avuntarjouksia. On alettu järjestää tavarankeräyksiä, pakolaisten kotimajoitusta ja ystävätoimintaa.

Empaattinen reagointi ihmisten hätään on tärkeää, sillä myötätunto on eettisen toiminnan perusta. Empatian puute taas on moraalisen rappion ja turtumuksen merkki.

Myötätunto virittää hyvän tekemiseen ja maailman tarkasteluun siltä kannalta, mikä on hyvää ja arvokasta. Jos myötätunto puuttuu, on maailma eettisesti tyhjä ja haalistunut. Silloin pakolaisetkin ovat vain taloudellinen rasite ja logistinen ongelma, joka pitää padota ja jonka haitat pitää minimoida.

Järkyttävistä ihmiskohtaloista kuuleminen herättää myötätunnon lisäksi kysymyksen, miten voisin ja miten pitäisi auttaa. Tämä on etiikan toinen perusjuonne: pitää, täytyy, on pakko!

Moraalisen velvollisuuden tunnistaminen edellyttää velvollisuudentuntoa: sen ymmärtämistä, että velvollisuus on minun eikä vain jonkun toisen. Myötätunto ja velvollisuudentunto saavat meidät toimimaan. Ne ovat eettisen toiminnan perusta.

Niiden lisäksi ihmiset voivat pohtia, kuinka maksimoida hyvä: Kysytään, mikä olisi paras ja tehokkain tapa auttaa. Miten kaikkien – niin pakolaisten kuin heitä vastaanottavien maiden kansalaisten – intressejä ja hyvää palveltaisiin parhaiten?

Tähän liittyen Suomessakin keskustellaan yhteiskunnan ja yksittäisten kansalaisten välisestä työnjaosta. Pääministerin ilmoitusta kotinsa tarjoamisesta turvapaikanhakijoiden käyttöön on ehditty paitsi kiittää myös arvostella. Kriitikot kysyvät, ajaako maan hallitus hyvinvointiyhteiskunnan muuttamista hyväntekeväisyysyhteiskunnaksi. Sitäkin on tärkeä pohtia, vaikka kansalaisten omaehtoista auttamisen halua ei ole ainakaan eettisin perustein syytä vähätellä.

Rajallisten resurssien maailmassa pitää olla huolissaan myös auttajien jaksamisesta. Niin on siitä huolimatta, että ensireaktio hätään on myötätunto ja halu auttaa.

Eettisen hyötyajattelun huonoimpia hedelmiä ovat turtumus ja lamaannus. Ne voivat iskeä, kun nähdään, että ongelmat ovat voimavaroja suuremmat. Lamaantuneena ei tehdä toisten auttamiseksi edes sitä vähää, mitä voitaisiin.

Lamaannuttaako pakolaiskriisi meidät vai sytyttävätkö myötätunto ja velvollisuudentunto meissä tarmon hyvän maksimointiin?