Samaan joukkoon kuuluvat filosofian historiassa hahmotellut yhteiskuntasopimukset, joita niitäkään ei ole koskaan toteutettu.
Juha Sipilä ilmoitti jo ennen viime kevään eduskuntavaaleja haluavansa yhteiskuntasopimuksen työmarkkinaosapuolten ja etujärjestöjen kanssa. Tavoitteena oli tuottavuusloikka, jolla alennetaan yksikkötyökustannuksia vähintään viidellä prosentilla. Hanke meni myttyyn jo toistamiseen.
Yhteiskuntasopimus on filosofisesta perinteestä lainattu sana, jota on nyt käytetty työmarkkinajärjestöjen ohjaamiseen. Ongelma, jota yritetään ratkoa, on se, että Suomessa palkkakulut ovat nousseet, vaikka maa on ollut taantumassa jo raamatulliset seitsemän vuotta.
Olisi hienoa, jos yhteisiin ongelmiin löytyisi hyviä ratkaisuja, joissa hyödyt ja haitat jakautuisivat siedettävästi. Suomi ei voi devalvoida, koska olemme eurossa. Kun kukaan ei suostu alentamaan palkkaansa, asia pitää hoitaa muilla keinoilla. Tässä kuvaan astuu yhteiskuntasopimus.
Yhteiskuntasopimuksen historiallinen merkitys liittyy etiikan ja yhteiskuntafilosofian suuntaukseen, jonka mukaan moraali perustuu ihmisten keskinäiseen sopimukseen. Tällä sopimuksella hyväksytään toimintaohjeiksi normit, jotka tukevat yhteisten päämäärien saavuttamista ja ohjaavat sitä, miten ihmisten tulee kohdella toisiaan. Järkiperäiset henkilöt suostuvat hyväksymään nämä säännöt keskinäisen hyödyn takia sillä ehdolla, että myös muut seuraavat samoja sääntöjä.
Yhteiskuntasopimusteoriaa kehittivät 1600- ja 1700-luvulla sellaiset filosofit kuin Hugo Grotius, Thomas Hobbes, John Locke, Charles Montesquieu ja Jean-Jacques Rousseau. He pohtivat myös kysymystä valtiovallan oikeutuksesta. Thomas Hobbesin mukaan luonnontilassa ihmisten elämä on alituista taistelua hengissä pysymiseksi. Turvatakseen oman olemassaolonsa ihmiset luovuttava osan oikeuksistaan ja vapauksistaan sopimuksen kautta valtiolle, joka huolehtii yhteiskunnan turvallisuudesta.
Myös John Locke esittää, että sopimus valtiolle luovutetuista oikeuksista turvaa ihmisten hengen ja turvallisuuden. Locken yhteiskuntakäsityksen erityispiirteenä on omistusoikeuden keskeinen asema. Sen pohjalta hän luo teoreettisen perustan liberaalille yhteiskuntajärjestykselle. Se on lähtökohtana nykyiselle liberaalille ajattelulle, jossa demokratian keskeisenä hyveenä nähdään sen suoma mahdollisuus vaihtaa hallitsijoita vaaleissa ja siten estää vallan keskittyminen.
Jean-Jacques Rousseau korosti inhimillisen vapauden merkitystä ja suhdetta yhteiskuntaan. Hänen mukaansa ihmiset ovat vapaita vain silloin, kun he tottelevat lakeja, jotka ovat itse itselleen säätäneet. Valtio, jossa ihmiset niin sanotun yleistahdon mukaisesti sopivat omaa toimintaansa rajoittavista laeista, ei Rousseaun mukaan rajoita heidän todellista vapauttaan ja on siten hyväksyttävä. Tällä ajatuksella on yhtymäkohtia myöhempään marxilaiseen ajatteluun. Rousseaun sopimusteoria ei siis ole liberalistinen vaan alku vasemmistolaiselle ajattelulle.
Yhteiskuntasopimusteoriat esittävät idealisoituja perusteita yhteisöjä ja yksilöitä koskevien oikeuksien ja velvollisuuksien järjestelmälle. Sipilän kaavailemassa yhteiskuntasopimuksessa ei ole kysymys sen paremmin liberaalista kuin rousseaulaisesta mallista, vaan jostain muusta: työreformista, keskitetystä työehtosopimuksesta tai sopimuksesta yksikkötyökustannusten alentamiseksi työaikaa pidentämällä. Työreformilla on huono kaiku ammattiyhdistysväen ja sosiaalidemokraattien korvissa, keskitetty työehtosopimus on työnantajapuolelle kirosana, ja yksikkötyökustannusten alentaminen kuulostaa palkanalennukselta. On siksi ymmärrettävää, että niitä ei haluttu käyttää.
Sipilän yhteiskuntasopimusta ja klassisia yhteiskuntasopimusteorioita yhdistää oikeastaan vain se, että niitä ei ole toteutettu. Yhteiskuntasopimusteoriat ovat ideaalimalleja, joilla ei sellaisenaan ole vastinetta todellisuudessa. Niin kävi myös Sipilän sopimukselle.
