Jo antiikissa onnellisuutta pidettiin kaikkien tavoitteena. Antiikin onnellisuuskäsitys oli kuitenkin älyllisempi kuin nykyinen, jossa korostuvat tunne ja toiveiden täyttymys.

Aristoteles sanoi onnellisuutta täydelliseksi päämääräksi, sillä onnellisuus valitaan aina vain sen itsensä vuoksi eikä koskaan minkään muun vuoksi. Onnellisuus on siis itseisarvo.

Aristoteleen mukaan ihmiset ovat onnellisia esimerkiksi opiskellessa, koska silloin he toteuttavat sitä, mitä pohjimmaltaan ovat: järkiperäisiä. Myös Kantin onnellisuuskäsitys koskee ihmisen sisäistä luontoa, sillä hänen mukaansa onnellisuus on kaikkien taipumustemme tyydyttymistä.

Onnellisuuden tavoittelun perusongelma piilee yleisessä, vaikkakaan ei Aristoteleen tai Kantin kannattamassa oletuksessa, että onnellisuus vaatii saavutuksia kuten asemaa tai omaisuutta. Tässä ajattelutavassa onnellisuuden esteenä saattavat olla ensinnäkin liian kovat tavoitteet. Niitä laskemalla olisi ainakin periaatteessa helpompi olla onnellinen.

Toisekseen tyytyväisyys voisi olla realistisempi tavoite kuin onnellisuus. Sekään ei kuitenkaan välttämättä muuta edellä esitettyä peruskuviota, sillä myös tyytyväisyyden katsotaan edellyttävän omia tai muiden aikaansaannoksia. Samalle kaavalle perustuu hyvää tarkoittava neuvo: ”Keskity siihen, mitä sinulla on, niin olet onnellinen.” Tässäkin ohjeessa oletetaan, että onnellisuudella on aina syynsä. Ne saattavat kuitenkin jäädä tietymättömiin tai ymmärtämättä.

Voluntaristisiksi (lat. voluntas: tahto) sanottuja katsomustapoja yhdistää käsitys, että joidenkin asioiden olemassaolo perustuu tahdon päätökseen. Esimerkiksi rahan olemassaolo institutionaalisena tosiasiana perustuu siihen, että monet ihmiset ja yhteisöt tahtovat sen olevan olemassa. Setelit ja kolikot olisivat arvottomia ilman yhteistä sitoutumista niiden käyttöön. Raha instituutiona on siten tahdonvarainen. Vastaavanlaisia instituutioita ovat esimerkiksi valtio ja avioliitto.

Olisiko mahdollista olla onnellinen vain tahdon päätöksellä – tekemättä tai saavuttamatta muuta? Jos siihen kykenee, on määritelmän mukaan onnellinen. Vaikka onnellisuuden tunnetta on mahdotonta synnyttää tahdon voimalla, onnellisuus elämänkäsityksenä voi olla tahdonvarainen. Kollektiivisesti toteutettuna tällainen tahdon päätös tarkoittaisi eräänlaista onnellisuusinstituutiota, mikä kuulostaa pohjoiskorealaiselta.

Tässä ei kuitenkaan pidä heittää lasta pesuveden mukana. ”Tahdotko pitää itseäsi onnellisena” voi joissain tilanteissa olla ensisijaisempi kysymys kuin ”oletko onnellinen”. Niin voi olla esimerkiksi, jos henkilö ei ilman ”tahdotko” -kysymyksen antamaa sysäystä tohdi tai ymmärrä olla onnellinen.

Onnellisuudella on kuitenkin myös yhteisöllinen ulottuvuus. Yksilöiden onnellisuus on kohtalonyhteydellä sidottu yhteisöjen oikeudenmukaisuuteen. Olisi kapeakatseista pitää itseään onnellisena ajamatta yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.